Vuosikatsaus 2015

Vuosi alkaa olla lopuillaan, mitä siis jäi käteen? No ei paljon mitään! Mitään mullistavaa ja mahtavaa hehkuttamisen arvoista ei tapahtunut. Ehkä ensi vuonna sitten. Onhan tässä kuitenkin vielä joku puolitoista viikkoa tätäkin vuotta, ehkä jotain hienoa kerkeää tapahtumaan. Ensi vuoden aloitan kuitenkin uudessa asunnossa, uusien toiveiden ja haaveiden kera. Kunhan vaan selviän ensiksi muutosta.

Tämä vuosi on kulunut lähes kokonaan tuon äijän retaleen kanssa, mitä nyt välillä pidetty taukoa. Se on ollut oikein mukavaa noin pääpiirteittäin. Olen viihtynyt, olen rakastanut, olen nauranut katketakseni, on ollut hyvä olla. Tällä kierroksella päästiin jo puhumaan seurustelusta miehen aloitteesta, mutta jostain syystä se kuitenkin kuivui kasaan. Näin sopivasti ennen joulua sitten lähdettiin eri suuntiin, koska vissiin minä en vaan riitä. Mistä näistä tietää... En ymmärrä tuota miestä ja sen mielen liikkeitä. Miksi sanoa mun olleen ihanne tyttöystävä ja silti mä en vaan kelpaa? Jotenkin selittelyn makua. Mutta jospa en antaisi enää kenenkään leikkiä mun tunteilla, vaan päästäisin elämääni niitä, jotka ovat aidosti mukana.

Tänä vuonna olen juossut lääkärissä enemmän kuin koskaan. On ollut nukkumisongelmia, todettu migreeni, kuukausia kestävää kuumetta, murtuneita luita, iho-ongelmia.. mitähän kaikkea. Onneksi on hyvä työterveys. Migreenin takia jouduin sompailemaan eri ehkäisypillereiden välillä (edelliset eivät olisi sopineet migreenin kanssa) ja olinkin sitten parisen kuukautta ihan hirviö. Good times.
 
Tasaisen hyvää mun vuodessa on ollut työt. Viihdyn tosi hyvin vaikka välillä toki stressaakin. Ollaan kuin yhtä suurta perhettä ja meillä on hauskaa yhdessä. Siksi onkin vaikeaa, kun pitäisi nyt vaihtaa työpaikkaa tuntien vähyyden vuoksi. Jos pääsisin opiskelemaan, jatkaisin ehdottomasti tuolla opiskelun ohella.
 
Lomaakin pidin tälle vuodelle neljä viikkoa. Ei jää siitäkään paljon kerrottavaa jälkipolville... meni aikamoisessa sumussa henkisesti, kun minut oli taas todettu kelpaamattomaksi miehen toimesta. Kävinhän toki lämmittelemässä Rodoksella, josta tykkäsin kovasti. Se on paikka, jonne täytyy vielä palata. Reissuun kuului kuoleman pelkoa, hyvää seuraa, palaneet olkapäät, paljon kävelyä, seikkailuja kohteisiin, mitkä paikallisten uskomusten mukaan tuo elämään vähän sitä sun tätä, vesipuistoilua ja jättimäisiä ruoka-annoksia. Ja eräässä hienolla näköalalla varustetussa ravintolassa söin elämäni huonoimman annoksen! Enpä ole koskaan ennen jättänyt syömättä ravintolassa, mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Vuoteen mahtui pari suru-uutistakin. Toisen poismenoa en ole vieläkään sisäistänyt ja odotan hänet tapaavani milloin missäkin. Sellainen hassu isähahmo, kunnon teräsmies. Toinen taas oli vähän enemmän odotettavissa, siltikin vaati vähän pidemmän hiljaisen hetken. Pysäyttäviä juttuja.

Muutoin mun elämä on ollut ihan tavallista koko vuoden. Olen treenaillut kun en ole ollut vammainen tai kipeänä, vetänyt treenejä normaaliin tapaan. Toiminut valmentajana ja sen sellaista.

Ensi vuodelle lupaan yrittää tehdä enemmän asioita, jotka parantaa mun elämänlaatua. Välillä tuntuu, että vuodet vierii liian nopeasti, enkä pysy perässä. Kuin aika menisi hukkaan. Haluan olla enemmän läsnä tässä hetkessä.

Risteyksessä

Siivosin taas vaihteeksi tätä sivua, kun tuntui että ne vanhat tekstit ahdistaa liikaa. Mutta taas olen täällä kirjoittelemassa ja taas on sydän särkynyt. Mikään ei tunnu muuttuvan. Olen ollut rikki ja äärettömän surullinen, ikävissäni, yksin... Helvetin yksinäinen. Tällä kertaa kuitenkin tuntuu, että kaikki on toisin. Että tällä kertaa tämä on lopullista, ei ole enää paluuta. Ei enää säätämistä, ei mahdollisuutta seurusteluun. Jollain tasolla olen hyväksynyt asian, vaikka tuntuukin pieneltä kuolemalta ja tekisi mieli ottaa yhteyttä ja muuta typerää. Tuntuu, kuin olisin jonkinlaisessa elämän käännekohdassa, josta lähden nyt rakentamaan omaa elämääni. Tuo ajatus tuo tietynlaista turvaa ja mielenrauhaa, sillä en malta odottaa "uutta elämääni". Haluan viimein saada elämäni sellaiselle raiteelle, johon olen tyytyväinen. Paljon on tekemistä unelmien saavuttamiseen, mutta paljon olen valmis tekemäänkin.

Viime päivinä minuun on iskenyt kaikki maailman kuumeet. Löytyy koirakuume, vauvakuume, ihan se oikea kuume, matsikuume, matkakuume... mitähän vielä..? Koiran hankintaa olen miettinyt vakavasti pitkän aikaa, sillä olisihan se aivan ihanaa jos kotona olisi joku söpö karvapallero, jonka kanssa leikkiä ja jonka ottaa kainaloon. Eikä varmasti olisi niin yksinäinen fiiliskään. Tuo vauvajuttu on vähän hankalampi toteuttaa, ellei sitten ole täysin välinpitämätön siitä, kuka se isäehdokas olisi. Ehkä joudun odottelemaan vielä, jos joku ihana mies vielä saapuisi elämääni ja haluaisi joskus kanssani perheen. Toivoa sopii.

En ole päässyt treenaamaan ikuisuuksiin kunnolla. Olen kärsinyt vammoista sekä sairastellut paljon. Olenpa nytkin kuumeessa. Palo olisi silti todella kova. Haluaisin päästä tekemään kunnon treeniä taas ja testata, että jaksaako se vanha vielä. Vammoista olen luultavasti parantunut, joten enää ei tarvitse odottaa kuin kuumeen laskua. Ei malttaisi millään!

Ehkä alan taas päivittelemään treenikuulumisia jos/kun ne alkaa taas rullaamaan. Mitään hullua avautumisblogia en enää pidä, joku roti tähänkin hommaan!

P.S Missä ne tähdenlennot on? Haluan toivoo.

"Kyllä mua tavallaan kiusattiin, muttei silleen oikeesti"

Kävin tässä yksi päivä keskustelua aiheesta koulukiusaaminen. Totesin heti alkuun, että minua ei kiusattu koulussa. Toteamus muuttui hetkessä muotoon "ei minua silleen oikeasti kiusattu, mutta vähän kuitenkin". Tarkentaessani mitä tämä "vähän kiusaaminen" tarkoitti, tunsin kuinka yhtäkkiä joku alkoi repiä sydäntä rinnasta ja olin taas se pikkutyttö, jota pilkattiin. Hyvä etten itkemään ruvennut. Tajusin, että hittolainen, kyllähän minua kiusattiin ja ottaa koville vielä näin 20 vuoden jälkeenkin.

Onko nämäkin nyt niitä torjuttuja muistoja sitten? Jännä tuo ihmismieli. Tosiasia on se, ettei olisi tarvinnut kuin äidiltä kysyä asian laitaa ja tämä olisi kertonut niistä päivistä kun tytär tuli itkien koulusta kotiin. Milloin oli vääränlaiset vaatteet, kengät tai koulureppu, milloin ei liikuntavälineet miellyttäneet luokkatovereita tai hiukset oli rumat tai sitten koko tyttö.

Kärsin huonoksi onnekseni ihosairaudesta, joka oli pahimmillaan lapsena. Olin päästä varpaisiin ihottuman peitossa. Siinä sitten ihmetellään kun toiset haukkuu rumaksi rupikonnaksi, jotkut välttelee tarttumisen pelossa ja yksi pitää "likaisena". Ja mitä 6-vuotias ujo ja epävarma tyttö haluaisi eniten? Kuulua joukkoon tietenkin. Hieman haastava tehtävä, kun erottuu joukosta vähintäänkin jo sillä jatkuvalla raapimisella, jos ei sitä iho-ongelmaa muuten kerennyt huomaamaan.

Tietenkin mukana oli myös etenkin tyttöjen keskuudessa suosittua kiusaamismuotoa, eristämistä. Ala-asteikäisenä menetin parhaat kaverini yhdessä yössä, kun nämä päättivät kääntää selkänsä ja olla olematta kavereita. Ilman mitään erityistä syytä. Mikään ei kestä ikuisesti, paitsi ehkä kelpaamattomuuden tunne. (Vitsivitsi, kyllä mä ainakin äidille kelpaan)

Kaikista kiusaamiskokemuksista kipein on kuitenkin se, kun minun huudettiin kovaan ääneen olevan liian lihava. Se muistuu aina mieleen aika ajoin vieläkin. Aina kun näen tätä henkilöä, muistan tämän huudahduksen ja aina toivon näyttäväni erityisen hyvältä. Ja vielä näin pitkän ajan jälkeenkin tämä henkilö aiheuttaa negatiivisia fiiliksiä minussa joka kerta kun satun häntä näkemään.

Tuo ihosairaus on onneksi melkein kurissa nykyään, ongelmia ei ole kuin talvisin ja missäpä muualla kuin naamassa. En ehkä koskaan tule olemaan täysin sinut tuon kanssa, eikä asiaa ole auttaneet esimerkiksi naamaani jatkuvaan kommentoineet asiakkaat edellisissä työpaikoissani tai teini-iän poikaystävä, joka tokaisi ihottuman huomatessaan jättäneensä jonkun exänsä kasvoihottuman vuoksi. "Kelpaan, en kelpaa, kelpaan, en kelpaa...."

Olen myös ollut aina väärän mallinen, lapsena liian lihava, teininä liian laiha ja sen jälkeen liian lihaksikas. 19-vuotiaana poikaystäni veli totesi veljensä saavan paljon paremmankin tyttöystävän, jonkun mallimaisen kauniin. Itse olin hänen mielestään kilpaurheilijan vartalolla liian lihaksikas ja epänaisellinen, jopa ällöttävä.

Olen joutunut elämäni varrella tekemään aika paljon töitä sen eteen, että kelpaan - itselleni. Minäkin olen monesti katsonut itseäni peilistä ja nähnyt ruman ja lihavan tytön. Tytön, jonka naama näyttää rumalta ja sairaalta. Olen inhonnut peilikuvaani ja kironnut alimpaan helvettiin kaikki ihottumat ja rukoillut pääseväni siitä eroon.
Mutta työ on tuottanut tulosta: olen oppinut näkemään itseni kauniina. Pidän siitä miltä näytän. Minulla on mielestäni hyvät kasvot ja olen hurjan tyytyväinen kroppaani. Olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Ja minähän kelpaan, jos en muille niin ainakin itselleni!

Torjuttuja muistoja

Olen tähän päivään asti elänyt valheessa. En kovin suuressa ja maailmaa mullistavassa, mutta sellaisessa jonka tajuaminen saa hymyn huulille. "Kuinka olen voinut unohtaa", mietin kun selailin jotain nettikeskustelua aikani kuluksi. Olen jakanut tätä valhetta myös muille kertoessani itsestäni, luullen puhuvani totta. Olen nimittäin kertonut, etten ole koskaan käynyt varsinaisilla treffeillä, mutta niin vaan olenkin!

Treffeistä ei ole syntynyt minkään sortin parisuhdetta tai mitään muutakaan, siksi olen ehkä unohtanut. Luulin tosiaan olevani tällainen erikoinen ihminen, joka ei ole koskaan joutunut/päässyt treffailemaan.

Kerran olin treffeillä asuessani Englannissa. Kantabaarissani töissä ollut baarimikko flirttaili minulle aina kun kävin, muisti mitä juon ja laittoikin juoman aina valmiiksi kun astuin ovesta sisään. Päädyimmekin sitten vaihtamaan numeroita tämän hieman Johnny Deppiä muistuttavan miehen kanssa ja sitten eräänä iltana olimmekin jo elokuvissa. Siis treffeillä! Minä, treffeillä! Nuo treffit eivät olleet mitenkään onnistuneet, mies vaikutti todella oudolta ja oli ihan muissa maailmoissa. Selityksenkin sain myöhemmin, hän oli nimittäin poltellut pilveä ennen tapaamistani. Jännä, kun toisille treffeille tämän miehen kanssa en enää lähtenyt...

Sitten kun muistini syövereitä kaivelin lisää, muistin että olen ollut toisenkin kerran leffadeiteillä! Ikää oli 15 ja käytiin katsomassa joku romanttinen komedia. Poika olisi halunnut seurustella, minä en.

Lisäksi olen ollut myös valetreffeillä. Sain tietää vasta vuosien päästä, että mies luuli olleensa treffeillä kanssani, minä taas luulin käyneeni vaan tapaamassa kaveria parilla siiderillä. Mitään mielenkiintoa ei minulla ollut tuota miestä kohtaan ja pidin ihan vaan kaverina. Pitkään itseasiassa luulin, että hän on miehiin päin.

Tästä eteenpäin minäkin tiedän olleeni ihan oikeilla treffeillä, jopa kahdesti! Aika jännittävää. Tästä on hyvä jatkaa.

Unta palloon

Oon viime aikoina ollut ihan korviani myöten rakastunut, nimittäin nukkumiseen. Kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta kun on todella kauan taistellut unettomuuden ja nukahtamisvaikeuksien kanssa ja sitten yhtäkkiä pystyykin nukkumaan, tunne on aivan mahtava. Muutos johtuu joko siitä, että olen ollut kipeänä (ja olen edelleen) tai sitten tuo "unta tukeva lääkitys" on alkanut viimein toimia. Voi toki myös olla, että elimistö on niin uupunut pitkään jatkuneesta unettomuudesta, että se ottaa vähän takaisin.

Oli mikä oli, on ollut aivan mahtavaa vihdoin nukkua. Ahdistus nukkumaanmenosta on kadonnut ja olen alkanut jopa odottaa sitä, kun ei ole tarvinnut enää hetkeen viettää öitä tuntikausia sängyssä pyörien vaan olen saanut unta jopa puolessa tunnissa. Ihan kuin normaalit ihmiset!

Viime aikoina myös olen nähnyt tavallista enemmän unia tai ainakin muistanut niitä enemmän. Viime yönä mm. joku ämmä murtautui mun kämppään ja taistelin sitä vastaan mopilla. (WTF??) Toissa yönä tapasin jonkun exäni hoidon, joka oli malliesimerkki teinipissiksestä (kertoo varmaan siitä miten ihmeissäni olen ollut tuon miehen naismausta), samana yönä myös päädyin seurustelusuhteeseen tuon miehen kanssa ja alta aikayksikön jätin oman onnensa nojaan ja jatkoin tyytyväisenä eteenpäin.

Tuo kotiin murtautuminen on sellainen toistuva aihe unissani. Mistä lie alitajuisista ongelmista tai stressistä kertoo. Usein myös näen sellaisia unia, missä joku aina käy kämpässäni kun en ole paikalla ja jättää jotain jälkiä käynnistään. Toisinaan olen muuttamassa ja sitten siinä uudessa kämpässä aina joku käy omilla avaimillaan.. Älkää perkele tulko mun kämppään, mulla on moppi!

Luulen, että alitajuisesti olen ollut niin stressaantunut kaikesta viime vuoden puolella sattuneista epäonnisista jutuista, että käsittelen niitä unissa, vaikken toki asioiden "oikeilla nimillä". Tai mistä minä tiedän, en minä ole mikään psykologi tai uniasiantuntija. Joitain juttuja on tapahtunut, mitä en ehkä ole käsitellyt itseni kanssa tarpeeksi, mutta uskon siihen, että aika parantaa. Käsittelen sitten murtautumisunien kautta jos ei muuta. Pitäs vaan saada vaikka pesäpallomaila niihin uniin mukaan, niin olisin vähän uskottavampi.

Kauniita unia ja vahtikoiran kuvia!

Kipeenä on kiva olla

Oon ollut kipeenä lauantaista asti ja alkaa kyllä pikkuhiljaa kyllästyttää kotona himmailu. Olen diagnosoinut itselleni keuhkoputkentulehduksen, joten pitäisi varmaan mennä oikealle lääkärille... Vihdoinkin. Saisikohan samalla kertaa hoidettua kaikki muutkin mitkä on rästissä, kuten verikokeet, nukahtamiseen tarkoitetut lääkkeet ja mitä näitä nyt on..

Olin tänään töissä, vaikka vähän lämpöjä olikin. Virhe! Se vähän vaikeuttaa elämää kun olo ei ole mikään mahtavin, huimaa ja vähän väliä yskii kuin viimeistä päivää... Jos sitä vaikka sinne lääkäriin tallustelis huomenna. Katsotaan.

Kuumeen ansiosta oon nähnyt viime päivinä mitä jännittävimpiä unia. Olen meinannut mm. kuolla monin eri tavoin hapenpuutteeseen, oppinut että kun kieli puutuu unessa, voi kaataa vettä suoraan kurkusta alas ilman mitään nieleskelyjä, olen palannut vanhaan työpaikkaani ja kyräyttänyt entisen pomoni alkoholismista ja töissä juopottelusta.. Olen myös muuttanut pari kertaa ja paniikissa herännyt kotoani ihmetellen mitä teen täällä ja miten olen tänne joutunut. Normisettiä.

Tänään musta taas tuntui että mä rakastan sitä miestä. Sitten mä ajattelin, että "hei, se ei sua halua ja se on vaan hyvä juttu" ja mä uskoin. Ja sit olin taas ihan okei.

"Muista, että kovin vähän tarvitaan onnelliseen elämään."

Hitsit, kun tuli hyvä mieli pienestä asiasta.

Noin vuosi sitten tutustuin töissä erääseen tyttöön, jonka kanssa ystävystyimme todella nopeasti. Heti löytyi "yhteinen sävel", tultiin toimeen alusta asti ja yllätykseksi oli vielä samanlainen huumorintajukin. Mahtava löytö siis!

Sitten viime kesänä päätettiin viettää juhannusta yhdessä, kun ei sattunut olemaan muitakaan suunnitelmia. Päädyimme sitten hänen ja hänen äitinsä kanssa kolmestaan mökille. Ja mikä juhannus! Varmasti paras vuosiin. Tämä ystäväni äiti suorastaan adoptoi minut omakseen, kun tultiin niin hyvin juttuun. Eikä mökissäkään ollut valittamista. Oli puhetta, että jäädään sinne koko kesäksi vaan syömään ja olemaan ja syksyn tullen suoraan Suurimpaan pudottajaan. Ei olisi haitannut yhtään, sen verran mieli lepäsi siellä ja siinä seurassa.

Tämän kertainen ilon aiheeni taas oli se, että varaäiti oli kysellyt josko tämä adoptiolapsi olisi tulossa myös jouluna heidän tykö. Hitto, miten siistiä. Ei sillä, on minulla ihan oikeakin perhe jonka luokse mennä jouluna, mutta eleenä niin mieltä lämmittävä. Mukavaa sakkia tuo kakkosperhe <3

Harvemmin ystävystyn kenenkään kaverin vanhempien kanssa sen enempää, jos edes sattuu koskaan tapaamaankaan. Joskus ala-asteikäisenä tykkäsin tosi paljon parhaan kaverin äidistä ja hänen kanssaan tuli vietettyä aikaakin (tietysti kaverini oli mukana myös), mutta muuten en olekaan ollut samalla aaltopituudella kenenkään kanssa. Teininä toki erään seurustelusuhteen päättyessä pelkäsin, että tulee enemmän ikävä tämän pojan äitiä kuin tätä poikaa, mutta ei jaksa nyt sitä laskea tähän.

Mutta tosiaan.. niin vaan olen saanut uusia mahtavia perheenjäseniä minäkin! Ihana elämä ♡

Mitäs nyt?

Voihan villi sinkkuelämä! Mulla meni hermot Tinderiin ja poistin kaikki siellä listalla roikkuvat ja melkein koko profiilinkin. Sitten päätin, että antaa sen profiilin siellä kuitenkin lojua, kun mistä sitä tietää jos mun elämäni mies tuleekin siellä vastaan jollain houkuttelevalla kuvalla naamari päässä ja kaljapullo kädessä. Ehhehee.

Kaveri kertoi, että oli jopa saanut kavereita sitä kautta. Hei, aika kiva juttu kuules! Vois itsekin kokeilla. Ainut vaan, että se saattaisi vaatia sitä, että joskus keskustelisi jonkun kanssa tuossa ihmeellisessä ja ihanassa sovelluksessa. Ja kyllähän minä keskustelenkin - jos joku puhuu mulle ensin :D Todennäköisyydet elämänmiehen sekä ystävien löytymiseen siis äärettömän suuret!

En tajua niitä miesten profiileja kyseisessä sovelluksessa. Miksi jokaisella pitää olla se kaljapullo/-tölkki/-tuoppi kädessä? Entäs ne helkkarin hauskat "hei määäkin oon kännissä"-kuvat? Tai sitten ne, joilla se naama ei näy yhdessäkään tai jos näkyy, niin sitä saa arpoa sieltä kaverikuvien seasta, että kukas tää hemmo nyt näistä onkaan.. En myöskään lämpene niille "mä käyn salilla ja otan saliselfieitä kesken treenin ilman paitaa" -kuville. Ehkä mä en vaan tajuu. En myöskään ymmärrä niitä mukaseksikkäitä kuvia, jossa ollaan ilman paitaa ja housut roikkuu turhan alhaalla. Yyyh. Tai sitten semmosta, että on pitänyt siitä omasta pikkumunasta ottaa se kuva sinne myös. Whyyyyyyyyy???? Vaatteet päälle, saatana! Ja mielellään tyylikkäät sellaset.

Mutta luulisin, että suurin osa tuollakin etsii pelkästään yöllistä seuraa ja kuvat ovat siksi tuollaisia. Itse kun ei etsi oikein mitään, niin on hyvä arvostella. Mutta ei minun silti tarvitse tykätä.

Mutta ou nouuuu, nyt olen poistanut kaikki mätsit, niin minne mä nyt laitan hetkiä? Huippuhetkiä olenkin jakanut tinderhistoriassa (not). Pitäisiköhän liittyä instagramiin tai vaihtoehtoisesti hankkia elämä?

- - -
Joku oli vissiin lukenut tilastojen perusteella koko blogin sisällön, onnea hei sulle! Pahoittelut että sisällön taso on laskenut kuin lehmän häntä. Tää on nykyään mun terapiablogi :D Jäädään toki yhdessä odottelemaan, josko kirjoittaja vähän tsemppaisi jatkossa, eikös juu?

Olemisen sietämätön keveys

Erinäisten tapahtumien vuoksi olen joutunut pysähtymään ja miettimään elämääni. Olen ymmärtänyt miten yksin ihminen onkaan loppupeleissä, kun päätyy vaikeiden asioiden äärelle. Vaikka ympärillä olisikin ihmisiä, jotka omalla tavallaan haluaisi auttaa ja olla tukena, yksinäisyyden tunne on valtava.

Olen myös huomannut, että näin 26-vuotiaana minä miellän itseni lähes lapseksi, jonka ei pitäisi tehdä päätöksiä jotka kuuluvat aikuisten elämään. En halua aikuistua. Aikuisten maailma on liian karu ja vaikea. Haluan elää huolehtimatta muista, enkä halua että päätökseni vaikuttavat muihin ihmisiin. Haluan kantaa vastuun vain itsestäni, enkä miettiä miten minun kuuluisi elää ja mitä muut minulta odottavat. Jos haluan tehdä jotain, olisi se miten päätöntä tahansa, en halua kuulla miten minun oikeasti pitäisi tehdä. 

Olen lähes aina mennyt sinne, minne sydän vie. Olen se, joka elää tunteella ja tekee päätökset sen mukaan miltä minusta tuntuu. Joskus se on ollut hyvä ja toisinaan olen päätynyt tilanteisiin jotka eivät ehkä ollut niitä parhaita mahdollisia. Näen silti elämäntapani vahvuutenani. Ainakin olen saanut tehdä kaiken juuri niin kuin itse haluan, vaikkei kaikki muut siitä pitäisikään. 

Viime päivät ovat olleet todella vaikeita ja tuntuu että olen ihan sekaisin. En tiedä mitä ajatella. Olen pettynyt niin moneen asiaan, mutta olen tyytyväinen että se ei ole valintojeni seurausta. Olen järkyttynyt siitä, millaisia ihmisiä olen päästänyt lähelleni ja miten ihmiset käyttäytyvät yllättävissä tilanteissa ja millaista kohtelua olen saanut. Kun luulee tuntevansa jonkun ja kun se ei sitten olekaan yhtään mitä on luullut, tuntee olonsa hämmentyneeksi ja ... en tiedä.. pettyneeksi? 

Tuntuu jotenkin että olisin aika hukassa just nyt.

Ethän sekaannu lapseni kasvatukseen, kiitos.

Näin lapsettomana on tosi helppo arvostella toisten kasvatustapoja. Ja muiden arvosteluhan on mukavaa ja kehittävää. Luin juuri iltalehden sivuilta jotain kasvatusohjeita otsikolla "Miten saan lapseni koneen ääreltä nukkumaan?" - Siis anteeks mitä? Are you fucking kidding me?! Kukahan tuollaisessa perheessä oikein määrää..? Ei luulis olevan kovin vaikeaa sanoa lapselle, että nyt loppu pelaaminen ja passittaa nukkumaan. Tuntuis vähän, että kasvatus on mennyt vähän perseelleen jos lapsi on se, joka määrää.

Töissä olen huomannut myös kasvatuksen puutteen monien lapsien kohdalla. Lapset juoksentelevat miten sattuu, heittelevät pöydiltä tavarat lattialle ja vaatteita revitään tarkoituksella hengareista lattioille. Ja mikä parasta - vanhemmat eivät reagoi mitenkään. Se kai on sitä kuuluisaa vapaata kasvatusta. Muutaman kerran olen pyytänyt myymälässä potkulautailevia (onko sen härvelin nimi edes potkulauta vai keksinkö sen juuri itse?) lapsia lopettamaan ihan heidän oman ja muiden turvallisuuden vuoksi. Vanhempia ei ole kiinnostanut.

Kerran yksi asiakas koki mielestään hirveää vääryyttä, kun pyysin hänen arviolta kaksivuotiasta lastaan lopettamaan painavien sukkakorien työntelyn. Tein sen oikein ystävälliseen sävyyn, mutta sillä ei ollut merkitystä asiakkaalle. "Ei lasta saa rajoittaa", minua ohjeistettiin. Entäs jos se kori olisi kipannut ja lapsi olisi vaikka jäänyt alle? Entäs jos korin helposti irtoavat jalat olisivat tehneet tepposet? Ja muutenkin, eikö kannattaisi opettaa lapselle jo alkuunsa, ettei jokapaikassa voi tehdä ihan mitä huvittaa? "Lapsi laittoi teidän sisustuksen uusiksi, ei kai haittaa.. Lasta ei sovi rajoittaa, tiedäthän."

Tämä asiakas päätti sitten naama punaisena huutaa minulle miten kamala ihminen minä olen ja miten törkeää kohtelua hän on saanut osakseen. "En tule tänne enää ikinä jos sinä olet töissä!" - - "Tästä laitan kyllä palautetta esimiehellesi!" Totesin vaan, että "ole hyvä vaan, mitään pahaa en ole tarkoittanut ja pahoittelen jos tuntuu että olen loukannut", samalla toivoin että myymäläpäällikkö olisi ollut paikalla ja saanut tuon punaisena huutavan asiakkaan huolekseen. Kuulemma minun naamasta näkyi, että haluan olla vain ilkeä ja mitä kaikkea siitä nyt näkyikään... "Sinä et tajua mitään koska sinulla ei ole lapsia" - - ehkä, mutta jos joskus lapsia saan, niin satavarmaan eivät elä kuin pellossa.

Huonolla kasvatuksella saadaan aikaan muunmuassa ne ihanat teinit, joita myymälässä käy myös pudottelemassa vaatteita lattialle ja pelaamassa jonkinmoista "vaatejalkapalloa". Vapaa kasvatus, motherfuckers!

Sitten ihmetellään kun tekee harkkaa työkkärin kautta 18-vuotiaana puoli-ilmaiseksi monta kuukautta, eikä työllisty. Mutta kun on tottunut siihen, ettei vaadita paljoa ja mihinkään ei kannusteta, niin ei kai sitä tajuakaan miten työyhteisössä kuuluisi olla. Tai sitten se on luonnekysymys, mistä minä tiedän. Mua vaan ärsyttää laiskat ihmiset.

Lasten kasvatuksesta puheenollen, tulee aina kuunneltua erään ystävän tarinoita elämästä kahden tyttären äitinä. Siis jotkin ekaluokkalaiset on niin pelottavaa sakkia! Järkyttävää kiusaamista, johon vanhemmat ei puutu mitenkään. Sitten ystäväni tytär tulee kotiin ja kertoo et pelottaa kun kaverille kävi näin ja näin. Ja sitten kiusaajan vanhemmat kieltävät asian täysin, että "ei meidän lapsi nyt semmosta.." ja aletaan syyttää kiusattua valehtelemisesta. Tulee sellainen turvallinen fiilis tästä maailmasta, että tänne vois alkaa puskemaan tuota jälkikasvua noin niin kuin heti.

Että silleen. Ja sitä paitsi oonhan minä lapsenkasvatuksessa ihan mestari - mä oon katsonu Supernannya!

Taasko sulla on uus mies?

Kaveripiirissäni on vallalla sellainen uskomus, että mulla olisi paljonkin sutinaa vähän joka puolella. Vähän huvittavaa sinänsä, kun näin ei todellakaan ole.

Yksi ilta oltiin iltaa istumassa eräässä pubintapaisessa ja kun palasin juomineni tiskiltä todeten jutelleeni "mukavan oloiselle miehelle", palaute oli jotakuinkin "miten sinä koko ajan niitä miehiä löydät?" -tyyppinen. Siis mitääää? Minä vain JUTTELIN sen kanssa, kyseessä ei valitettavasti ollut vuosisadan rakkaustarina tai mitään muutakaan yhtä jännää.

Välillä joitain miespuolisia tuttuja on erinäisistä syistä johtuen (hoidatko tämän tilikirjanpidon, tässä sinulle puhelin, hoida urheiluseuran asioita...) käynyt kyselemässä minua töissä. Työkaverit ovat uteliaina tulleet koputtelemaan olalle, että "oliko tuo joku sun mies?" Whaaat? Joo, yks niistä sadoista joita pidän jonossa sopivaa hetkeä varten!

Sitten TINDER! "Taasko sulla on siellä joku?", "no mikäs mies sulla nyt on?".... Voi saatana. Enhän mä ole edes treffaillut yhdenkään tinderimiehen kanssa!

Oon myös ihan täysi pleijerinainen. Yhteen aikaan puhelin piippasi viestiä parilta mieheltä yhtä aikaa (joista kummastakaan en ollut kiinnostunut ja yritin hienovaraisesti sitä heille tuoda esille*) ja TADAA: olen player! No, todellakin!
*Miten muuten torjutaan mies kohteliaasti ja ystävällisesti???

Kerran sitten ystäväni kanssa baarissa ollessani tämä yksi ja ainoa mies, ketä olen koko tänä sinkkuaikanani hetken tapaillut (exää ei nyt lasketa) tuli vastaan, halasi ja vaihtoi muutaman sanan.. "Siis kuka tuo oli??? Miks et oo kertonut mitään? Vähän kuuma! Kuin paljon miehiä sä oikein piilottelet?" Ööööö? Kyllä mä kerroin joo. En piilottele. Tosin oishan se ihan kiva, että tarpeen tullen vois aina raahata kellarista miehen ihmisten ilmoille ja muuten vaan pitää sitä siellä jemmassa. Vai niitä?

Mähän sanoin, VILLIT on kuviot!

Eilen mulla oli hirveä tarve omalle miehelle. En tiedä mistä se johtui, ehkä kun oli vähän lämpöö. Oisin halunnut olla rakastunut ja kaikkee. Ja silleen luvallisesti rakastunut. Tosi stressaavaa se, kun joutuu pitämään omat tunteet kurissa ettei vaan satu ja plaaplaa. Tänään ei kai ole enää lämpöö, kun ei huvita enää olla rakastunut. ;)



P.S. En oikein tiedä mistä tämä sarkastinen ja hieman lapsenomainen kirjoitustapa on nyt saanut alkunsa. Mutta mua huvittaa se. Ja mähän oon tän blogin tärkein lukija, joten jos tää ei lopu, niin se jatkukoon!
Olenkohan saanut aivotärähdyksen?

Kuinka löydät elämäsi miehen baarista (ja muita satuja)

Oon ollut tyytyväinen tilanteeseeni, johon ei kuulu parisuhdetta. Olen oppinut olemaan yksin, eikä pakonomaista tarvetta ole löytää yhtään ketään. Eikä tällä hetkellä edes kiinnostakaan löytää. Mutta auta armias kun vietät krapulapäivää yksin kotona! "Yhyy, mä oon niin yksin ja elämä on rankkaa! Oispa mullakin joku, yhyy.." Mut hei, mulle tuleekin aivan kamala darramasis joka kerta.

Viime kesä meni aikalailla niissä merkeissä, että tykättiin bailata tyttöjen kanssa. Sitten ne dagen efterit oli täynnä just tota "mä tarviin miehen" -settiä. Päätettiin aina, että ensi kerralla löydetään miehet. - Ai baarista muka? Niin varmaan. Itse lähinnä keskityin niihin juomiin, kreisibailaukseen ja ysärihittejen toivomiseen dj:ltä. Ei siis löytynyt.

Kerran kaveri oli ilmoittanut pöydästä lähtiessään, että "nyt mä lähden etsimään miehiä!", "tuo mullekin!", pyysi Tinde ja jäi juttelemaan tuttujen kanssa. Kohta oli ollut pöytä täynnä miehiä, mutta en vissiin tajunnut. Tai en tajunnut kiinnostua. Kyllä oli tullut kaikkien kanssa juteltua, mutta eiiii.

Sitten kerran oli yks Vauva, joka jäi roikkumaan samaan pöytään koko illaksi ja katsoi pahalla jos juttelin jollekin miehelle. En edes tajunnut, mut kaverit kertoi sen luulleen vievänsä mut kotiin illan päätteeksi. Millon ihmeessä oon kerennyt muka lähettää sellasta signaalia?

Tapasin mä yhden pojan yks kerta, jonka kanssa tulin tosi hyvin juttuun, huumorintaju oli samanlainen (paska) ja oli helppo jutella ja kaikkee. Sen mä torppasin kuitenkin suorilta, koska siinä oli niin paljon vikoja. (poltti röökiä, ei ollut koskaan kuullutkaan käsitteestä 'urheilu', oli niin saatanan laiha että ois mennyt vuoden palkka sitä lihottaessa puhumattakaan sen tyylitajusta). Neeeeeext!

Joskus kävi ihan ihme tapaus, joka sai mut epäilemään ystäväni mielenterveyttä. Tyttö halus lähtee joidenkin randomejen kans ajelee pitkin kyliä kun oltiin selvitty pilkun jälkeen ulos baarista.... No mehän tytöt mentiin! Eihän siinä valittamista muuten, mutta mä inhoan turhanpäiväistä autolla ajelua, tyhmiä ihmisiä (joiksi luen nämä kaksi miestä) ja sellaisia yksinkertaisia maalaistollukoita (lue edellinen). Kai se sit hyvin meni sekin, kaveri vaihtoi numeroita vain laittaakseen tollukan estolle ja minä pääsin puolen tunnin valittamisen jälkeen kotiin nukkumaan. Ei natsannut.

Baarissa kaikenmaailman "tag along":it on tullut tutuiksi. En oikein vielä ole saanut selville, et miks ne olettaa niiden seuran olevan haluttua, varsinkin kun kukaan porukasta ei edes juttele heille. Kerran oli tällainen herrasmies, jolle jopa juttelin alkuillasta jonkun aikaa. Sitten kun minulta oli kysytty arviolta viisi kertaa mistä tunnen mukana olleen ystäväni, päätin jättää keskustelut sikseen. Jatkettiin matkaa tyttöjen kesken, tanssittiin, tutustuttiin ihmisiin ja mitä näitä nyt on. Sitten muutaman tunnin päästä mies tulee meidän pöytään kysyen "minne te oikein hävisitte?" :o Kun se sitten päätti herrasmiesmäisesti puristaa tissistä, tiesimme että on aika vaihtaa baaria.

Eräänä iltana vastaan tuli yks HELMI!! En ole varma mitä se oikein yritti, mutta sen taktiikka oli olla mahdollisimman vittumainen ja ilkeä! Ainoa positiivinen asia mitä se osasi sanoa, oli: "sulla on kyllä tosi hyvä ryhti" ja sitä se sitten toisteli niiden vittuilujen lomassa. Sitten kun aloin olla jo valmis väkivaltaisiin tekoihin, se tarjosi drinkin ja jatkoi matkaansa. :D Hurmaava kaveri.

Että niin, ei löydy miestä baarista. Paras vaan keskittyä siihen juomiseen.

Villit kuviot

Olen vähän yli vuoden ollut täysin vapaalla jalalla ja nyt ajattelin kertoa vähän villistä sinkkuelämästäni. Koska sehän on siis melkein kuin suoraan Sinkkuelämää-sarjasta!

No ei oikeasti.

Tasan yhtä miestä olen tapaillut hetken verran ja loput ajasta oonkin joko ollut exän kainalossa tai hätistellyt kiinnostuneita. Mä oon ihan surkee sinkkuilija, mä en jaksa vaivautua. Tai ehkä se on sitä et en vaan kiinnostu. Tarviin semmosen fiiliksen et klikkaa.

Viime kesänä uuden puhelimen osto mahdollisti kaiken uuden ja jännittävän eli liityin Tinderiin. Tottakai! Selasin koko "valikoiman" läpi sen enempää ajattelematta, "ei - ei - ei....". Sitten ne loppui, hitto. Poistin koko paskan. Lisäsin sen sitten uudestaan ja päätin etten laita sitä "ei":tä kaikille. Hirveesti tuttuja ja kaikkee, hoh. No nyt mulla on sit tinder täynnä mätsejä, joille en puhu mitään! Tosi kiva peli.

Tinderistä puheenollen... Olin viikon lomalla Mallorcalla ja eräs ilta tuli vedettyä ihan pienen pienet kännit. Olin sit viihdyttänyt itseäni tinderissä aamun pikkutunneilla ja vissiin sit tykänny ihan kaikista. Olipa sit vallan mahtavaa aivan jäätävässä darrassa tajuta tämä tosiasia ja kuunnella puhelimen jatkuvaa piipitystä kun kaikki halus jutella. Ihan työstä kävi se poistelu.

Tinderissä on muuten tosi jännittävää kun voi lisätä "hetkiä". Oon tehny tutkimusta jonkun verran ja tiedän et humoristiset piirrustukset ei kerää tykkäyksiä, mut sen sijaan kuva pizzasta neljän aikaan aamuyöllä on iso hitti!

Joo. Mun ehkä pitäs poistaa koko tinderi. 

Mut on mulla muutakin jännää täs ollu meneillään. Yks poika laitteli pirun tiuhaan viestiä ja kyseli et millon voitas lähtee treffeille ja kaikkee. No mua ei oikein kiinnostanut ja mietin sit et miten annetaan pakit nätisti, kun en ole koskaan oikein osannu.. Jotain tylyä mä vastailin sitten ja se sitten lopetti. Muutama viikko sen jälkeen se oli tatuoinu ex-muijansa nimen itseensä. Mua vähän nauratti.

Et hei onhan tässä ollut kaikenlaista! Pitäs varmaan pistää jännittävä sinkkublogi pystyyn.

Anna mun jatkaa...

Kevyet puolitoista vuotta hiljaiseloa vietetty tämän blogin puolella ja nyt sitten tuli ikävä. Ei sillä, että minulla mitään sen suurempaa asiaa olisi tai jotain suurta ja merkittävää olisi tapahtunut - ehei! Minulle vaan tuli ikävä turhanpäiväistä kirjoittelua.

Puolentoista vuoden takaisista toki on mielialat nousseet huomattavasti. Ensinnäkin olen lopettanut sen paskan työn jossa kiduin työuupumukseen asti, pääsin yli erosta ja vaihdoin kämppää (yksi parhaista päätöksistä ikinä oman mielenterveyden kannalta) ja pääsin yli myös masennuksesta, joka tuntui oikeasti tappavan mut sisältä. Olen myös paremmassa asemassa työpaikassani tällä hetkellä. Ihan hyvin siis pyyhkii! Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että kyllä sä tästä selviät, mä en olisi uskonut. Mutta tässä ollaan maailma!!!! ;)

Äiti sanoi mulle joskus että ihmiselle annetaan elämässä koettelemuksia just sen verran kuin se kykenee ottamaan vastaan. Mun koettelemukset on vissiin nyt ohi, sen verran raskas matka on ollut. (jonkinmoista optimismia?)

Pääpiirteittäin kuitenkin kaikki on kuten ennenkin, elämä on täytetty työllä, urheilulla ja kavereilla. Sellasessa elämässä on hyvä olla.

Nyt mä makoilen sohvalla peiton alla, enkä haluais olla missään muualla<3

Lady Gaga much?

Parasta viikonloppuviihdettä? -Unelmointi nettikauppojen sivuilla tietysti! Tietenkin se olisi ehkä vähän mukavampaa jos oikeasti voisi ostaa kaiken mitä haluaisi, mutta köyhän on tyydyttävä vain unelmoimaan. 

Asoksen alesta löysin jotain jota pitäisi lähinnä aprillipilana, mutta ei....

315,12e (alessa 189,07e)

498,94e (alessa 174,63e)

315,12e (alessa 94,54e)

Että semmosta tänään. Ehkä en ole tarpeeksi muotitietoinen, että ymmärtäisin näitä, mutta ainakin viihdearvon ymmärrän. Köyhäkään ei jäänyt tänään täysin tyhjin käsin - tai jaloin, sillä kotiutin Espritin aleballeriinat Brandosilta työkengiksi. Ja ehkä vähän lipsahti ja tilasin myös pinkit korkkarit... Joutuu ehkä palauttamaan. Mitenkähän tässä pääsisi rikastumaan pikimmiten...?

Hate that I love you..

Eron sattuessa onko tarkoitus yrittää päästä yli mahdollisimman nopeasti vai roikkua perässä ja yrittää saada tätä toista takaisin? Toi viimeinen vaihtoehto on muuten helkkarin nöyryyttävää settiä, voin kertoo.

Ja entäpä jos katkaiseekin kaikki siteet tähän toiseen ja yrittää niin kovasti päästä irti koko touhusta vaan tajutakseen, että ei siitä yhtään mitään tule ja oikeasti haluaakin vain olla sen toisen kanssa?

Entä jos leikkaa sen toisen elämästään pois päästäkseen yli ja tajuaakin, että olisi sittenkin pitänyt roikkua ja yrittää?

Entä jos roikkuu vain siinä toisessa, eikä tajua ettei siinä ole mitään järkeä?

Entä jos jää roikkumaan ja rakastamaan toisen rakentaessa omaa elämäänsä ja yhtäkkiä huomaakin että sillä toisella on jo uusi parisuhde ja homma kondiksessa ja sä vaan jäät nuolemaan näppejäs vieläkin paskemmissa fiiliksissä?

Entäs jos roikkuu ja roikkuu ja roikkuu ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta ja se toinen pitää siinä samassa jotain haaremia, muttei kerro?

Entä jos roikkuu siinä toisessa ja tajuaa itsekin olevansa tosi säälittävä ja silti jatkaa?

Entäs jos ei yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä? Entä jos rakastaisi vaan niin perkeleesti ja haluaisi sen yhteisen tulevaisuuden, mutta ei tiedä että kannattaako semmosta edes mennä haaveilemaan, kun tilanne on mitä on? Entä jos ei osaisi luovuttaa?

Miksei voisi nähdä tulevaisuuteen että onko ne kaikki mahdollisuudet käytetty, että nöyryyttääkö tässä itseään ihan turhaan?

Jos tietäisi edes sen, että onko se roikkuminen aivan naurettavaa ja typerää koska "eihän tuosta tuu koskaan mitään tulemaan", niin vois vaikka lopettaa sen roikkumisen ja muuttaa ulkomaille.

Entä jos vaan rakastaa ja ei halua päästää irti?

Back to basics

Netistä löytyy yhtä sun toista. Nyt löysin aivan älyttömän jutun Iltalehden sivuilta kun joku oli käynyt itkemässä käytetyistä kengistä, joita ei ollut voinut palauttaa. Vielä parempaa läppää on tästä aiheesta käyty keskustelu samalla sivustolla. Onhan näitä palauttajia aina, mutta miksi itkeä lehdelle, jos ei saa palautettua KÄYTETTYJÄ kenkiä? Eikö maalaisjärkikin jo sano, että tuotteen on oltava myyntikunnossa jos sen meinaa saada palautettua? Myyjän käytökseen en ota kantaa, koska vihaiset asiakkaat saattavat sanoa mitä tahansa asiakaspalvelusta, eikä jutussa ole annettu myyjän ottaa kantaa näihin väitteisiin. Tietenkin, jos nauraminen päin naamaa on totta, niin onhan se toki törkeää.

Asiakaspalautteesta voin sanoa sen verran, että jos on jossain sellaisessa paikassa töissä, missä sen voi saada kirjallisena, se on yleensä ihan huippujuttu, saa tietoa niin hyvistä kuin huonoistakin hetkistä, sekä niistä mitkä asiakas on nähnyt täysin eri tavalla kuin myyjä tai vierestä katsovat kollega. Itsestäni joskus kirjoitettiin esimiehelleni (sekä hänen esimiehelleen) palaute, jossa asiakas oli nähnyt tilanteen aivan eri tavalla kuin kuin minä. Hän muunmuassa väitti minun heittäneen hänen vaihtorahansa lattialle, kun oikeasti käteni osui pöytään rahojen ojentamishetkellä ja kolikot tippuivat kädestäni lattialle, jota tietenkin pahoittelin. Ja jos edessäni ei olisi ollut se koko tiski, olisin tullut etsimään kolikoita hänen kanssaan sieltä lattialta. Mutta asiakas on aina oikeassa, as you know ;)

Sain myös joulun alla suoraa palautetta eräältä vanhemmalta rouvalta, joka päätti veikkauslappujensa kanssa säätää tovin jos toisenkin siinä tiskillä, kun en tajunnut että hän ei ollut vielä lopettanut pelaamistaan. En siis tajunnut, koska hän ei voinut mitenkään tätä minulle kertoa, ei edes vastaamalla jotain kysymykseen "saisikos olla muuta?", joten hiljaisuuden oletin tarkoittavan sitä, että hän aikoo seuraavaksi maksaa. Sain tuhahtelut "No onpas kiire" ja "onpas huono palvelu" ja muut perussetit, mutta rouva ei ilmeisesti tajunnut itsekään, että siinä oikeasti oli se kiire ja piti ripeästi toimia, koska jonossa oli lähemmäs kaksikymmentä ihmistä hänen jälkeensä. Ja myös valitettavasti hänen kohdallaan tiputin kolikon karkkihyllyn päälle (josta kuitenkin nostin sen hänen käteensä ja pahoittelin) ja hänkin tuhahteli minun heittelevän kolikoita törkeästi. Eikö ihmiset oikeasti näe eroa vahingon ja tahallisen välillä?

Tuohon palauttamiseen vielä palatakseni... Ollessani ruokakaupassa töissä, ihmiset yrittivät välillä palauttaa mm. maitopurkkeja, pakasteita ja jogurtteja. Siis hei..???? Kerran yritin asiakkaalle selittää, miksei hän voi palauttaa voipakettia, jonka hän on ostanut kaksi päivää sitten. "Jääkaapissahan se on minullakin ollut, ei kylmäketju ole voinut katketa!!!"

Tekisikö mieli ostaa ruokaa, mitä joku on säilyttänyt pari päivää kotonaan?

End of an era

Uuden vuoden juhlinta päättyi tällä kertaa katkeriin tunnelmiin, suruun ja itseinhoon. Tuhosin kaiken sen hyvän, mitä elämässäni oli. Kankkulan kaivoon heitin toiveet onnesta, omasta perheestä, yhteisestä elämästä jonkun maailman rakkaimman ihmisen kanssa. Niin ne sanoo, että parisuhteen tuhoamiseen tarvitaan kaksi ja kai ne ovat oikeassakin. Mutta silti tuntuu, että jos olisin osannut olla parempi niin asiat olisivat toisin. Toisaalta asioiden korjaamiseen tarvitaan myös kaksi, jotka tosissaan yrittää parantaa tilannetta, nyt niitä ei tainut olla yhtäkään.

Kun on liian kovat paineet molemmilla, ei voi lopputulos olla hyvä. Ihannemaailmassa ei olisi rahaongelmia, vaikeuksia töissä ja ihmiset jaksaisivat kunnioittaa toisiaan. Ihannemaailmassa ongelmien ilmaannuttua niistä yritettäisiin selvitä yhdessä, eikä omien toimien tuloksena ajettaisi toista kauemmas. Myöskään "minä annan sinulle yhden mahdollisuuden" ei kuuluisi sanavarastoon, vaan olisi itsestäänselvää yrittää yhdessä.

Olen juuri menettänyt kaiken mitä halusin elämältä. Jotkut sanoo, että kaikesta selviää... Niin kai sitä. Mutta millä hinnalla..? Entä jos tuntuu, ettei voimat riitä enää mihinkään uuden elämän rakentamiseen? Ja kun on jo menettänyt kaiken, niin mistä niitä voimia muka saa? Ja miksi haluaisikaan enää aloittaa alusta..? Kun tietää jo valmiiksi, että paskaahan tämä tulee olemaan tästä eteenpäin? Jos olet menettänyt kaiken, mitä positiivista on enää odotettavissa? Ei edes huvita selvitä tästä.

Tunnen olevani kuin painajaisessa, josta toivon koko ajan herääväni ja palaavani takaisin niihin aikoihin, kun kaikki oli hyvin. En tunnu heräävän ja tuntuukin äärettömän pahalta kun pikkuhiljaa todellisuus lyö vasten kasvoja. Silti toivon koko ajan, että ehkä asiat korjaantuu, ehkä saan vielä elämäni miehen takaisin, ehkä hän voi tulla sen verran vastaan, ettei lähtisi ja jättäisi. Mutta se on turhaa toivoa. Yksin olen, niin kuin minut oli tarkoitettukin.

Kuolen sisältä.

Nolife.

Viime aikoina minulla ei ole ollut minkäänlaista elämää. Tai siis pitkään pitkään aikaan, tai siltä se ainakin tuntuu. Olen tehnyt töitä niska limassa, sillä olen hommannut itselleni toisen työpaikan. Haluan itselleni jalkaa oven väliin, jotta voisin vihdoin jättää tuon "oikean" työpaikkani lopullisesti. Lisäksi rahatilanne on ollut aivan surkea välillä, sillä kun teet yhden vuoron viikkoon pari viikkoa kuussa, ei hirveästi juhlita, syödä kinkkua leivän päällä tai mitään muutakaan. Aivan järjetön ja loputtomalta tuntuva stressi koko ajan, joka on aiheuttanut itkukohtauksia töissä ja kiukuttelukohtauksia kotona. Ei siis mitään herkkua.

Mutta! Tuo uusi työpaikka, missä olen ollut nyt kuukauden verran, on aivan mahtava! Ensimmäisinä päivinä kun menin töihin, tuntui siltä kuin olisin ollut lomalla. Mietin että "ei hitto, tästä saa vielä palkkaa.." ja sain rentoutua töissä - ja PAREMMALLA palkalla. Että terve vaan, olen vaatekaupassa töissä! Suosittelen kaikille paskaduunissa kituuttaville. Olin ihan ihmeissäni pari viikkoa tauoilla, kun sai olla ihan rauhassa.. Oikeastaan ensimmäiset 3min meni ihan hyvin ja sitten ihmettelinkin, että mitäs sitä nyt vielä tässä tekisi. Ja saa käydä vessassa, oh. Helkkari, mitä luksusta.

Vaikka haluaisinkin olla aina se positiivisesti ajatteleva ihminen, iloinen ja rento, en ole ollut viime aikoina oma itseni ollenkaan. Oikeastaan aikoina on tuntunut siltä, että olen kadottanut itseni täysin. Olen katkeroitunut työtilanteeseeni tuossa "oikeassa" työpaikassani, jossa minua kustaan silmään ihan satasella ja annan heidän niin tehdä hymy naamallani. Omaa tyhmyyttäni oikeastaan, joten ei kai pitäisi edes valittaa. Joka tapauksessa tilanne on seuraava:
- minulla ei ole VIELÄKÄÄN työsopimusta kahden vuoden työssäolon jälkeen (ei kuulema ole mahdollista)
- töitä on yksi vuoro viikossa tai kuusi, muttet voi koskaan tietää
- työvuorot tulevat kyllä kuukaudeksi eteenpäin, mutta 1-2 päivän varoitusajalla
- kaikesta siitä huolimatta, ettei minulle muka voi kirjoittaa sopimusta, sinne on palkattu uusi työntekijä, paremmilla tunneilla kuin mitä minulla on
- tes:in mukaan "ylimääräiset" tunnit kuuluisi tarjota minulle, koska olen vakkari osa-aikainen
- teen pari vuoroa lukuunottamatta joka kuukausi pelkkää iltavuoroa
- minulla ei ole kokonaan vapaita viikonloppuja ellen erikseen pyydä
- koska minulla ei ole työsopimusta, en saa minulle kuuluvia lomia (4vkoa kesällä 2vkoa talvella)
- jos haluan pitää lomaa, se on täysin minulta pois (ei korvausta)
-työtehtäviä olisi vähintään kahdelle, mutta joutuu silti olemaan yksin

Lisäksi tietenkin työnantajasta riippumattomat tekijät vituttaa, kuten:
-narkkarit
-juopot
-pelottava sijainti
-inhottavat asiakkaat
-tappelu asiakkaiden kanssa joka ikisestä asiasta
-jatkuva kiire
-stressi

Jos olisi varaa, ottaisin loparit ihan tähän paikkaan. Luulen, että kuitenkin pitäisi ensin turvata oma toimeentulo, eikä vain suinpäin lähteä lätkimään. Oma mielenterveys ehkä kaipaisi sitä ensimmäistä vaihtoehtoa. Oma mielenterveys ehkä kaipaisi jotain suurta irtiottoa tästä elämästä.

Välillä vaan tuntuu siltä, ettei millään jaksa.

Work&work

Asiakas on aina oikeassa:

Tiskille kävelee nainen ja tyrkkää käteeni valtakirjan muotoa "Henkilö xx saa hakea henkilön xx paketin postista, allekirjoitus päivämäärä", totean että siihen tarvitsee vielä lähetystunnuksen, jotta voin paketin löytää. Asiakas tuohtuneena selittää, ettei hänellä mitään lähetystunnusta ole, ja että toinen myyjä on luvannut, että hän saa tämän paketin hakea. Kerron hänelle, etten voi löytää kyseistä pakettia ilman lähetystunnusta, koska lähettäjän tai vastaanottajan nimi ei tallennu missään vaiheessa järjestelmään ja paketit kulkevat järjestelmässä juuri sillä lähetystunnuksella. Asiakas väittää kiven kovaan, että hänelle on luvattu, että hän saa paketin täältä hakea ja vaatii soittamaan kyseiselle myyjälle asiasta. Kerron vielä kerran, että hän tarvitsee lähetystunnuksen, jonka saa joko sähköisena saapumisilmoituksena tai paperisena versiona. Vastaukseksi asiakas jo huutaa minulle, ettei hänellä sellaista ole. Päätän kuitenkin soittaa vapaalla olevalle työntekijälle ja hän kertoo sanoneensa paketin vastaanottajalle, että valtakirjalla saa joku muukin paketin hakea, kunhan on henkkarit mukana ja TIETYSTI se lähetystunnus. Asiakas suuttuu ja tiuskaisee: "Mistä minä muka sellaisen saan?!?!" Ja taas kerron hänelle, että joko lähettäjältä tai sitten hänelle tulee sähköposti/tekstiviesti/paperinen ilmoitus paketista.

Asiakas poistuu ärsyyntyneenä.

Myöhemmin käy ilmi, että paketti on saapunut postitoimipaikkaan perjantaina (kyseistä pakettia hän yrittää noutaa maanantaina aamupäivällä). Jos hän olisi tajunnut odottaa vaikka kotonaan siihen asti, että posti tuo sen saapumisilmoituksen, hänen ei olisi tarvinnut juosta turhaan ihmettelemässä saako pakettiaan vai ei. Perjantaina tulleiden pakettejen saapumisilmoitushan tulee postissa maanantaina.

---

Mies tulee tiskille ja ilmoittaa jonkun sätkätupakan nimen, mitä en ole koskaan kuullutkaan (en ole tutustunut kaikkiin maailman merkkeihin, kun eivät valikoimassa ole). Koska minulla on vielä kesken kuittiselkkaus edellisen asiakkaan jäljiltä, en kuule tarkasti mitä asiakas pyytää (miksei voi odottaa, että näytän siltä että olen valmis palvelemaan..?) ja pyydän tietenkin toistamaan tämän merkin.
"SÄT-KÄ-TU-PAK-KAA", asiakas tavuttaa minulle ja katsoo kuin joten vähä-älyistä.
"Niin... Mikä se merkki oli..?"
Asiakas sanoo merkin uudestaan.
"Hmm.. eipä meillä taida olla mitään sellaista, kun en ole kuullutkaan..." ja vilkuilen valikoimaa.
"No anna vaniljaa.."
"Mikäs vanilja se oli..?"
"No, onko teillä monta vaihtoehtoa..??"
En ole täysin perillä valikoimasta, joka muuttuu melkein joka kerta kun olen kyseisessä paikassa ollut töissä... Varsinkin sätkätupakoiden kohdalla valikoimista tippuu jatkuvaan merkkejä.
"No, en kyllä ole varma... Minäpäs - - "
"Mitä sinä sitten siinä kyselet??" keskeyttää tämä tärkeä herra. "On se kumma että ei osata palvella asiakasta.. Sun pitää osata sanoa terve - kiitos - ole hyvä ja olla ystävällinen!!!!"
Katson asiakasta epäuskoisena, sillä hän se tässä oli ollut se, joka oli ollut epäystävällinen.
"Minä haluan sitä VANILLAA!"
"Selvä.."
"Oletko sinä ollut täällä kauan töissä?"
"Olen."
"VALITETTAVASTI!" - - "Sinun pitäisi myyjänä tietää tämä valikoima!"
"Meillä jatkuvasti vaihtuu tämä valikoima täällä, niin en muista kaikkia noita sätkämerkkejä..."
"Sinä nyt oletkin tuollainen idiootti!"

- - -

Asiakas tulee tiskille.
"Minulla oli liput varattu."
"Olikos mitä kautta varattu? Lippupiste, lippupalvelu, tiketti?"
"Minulla on tässä tämä varausnumero..."
"Oliko se lippupiste, lippupalvelu, tiketti?"
"Ei nyt tarvii ruveta tiuskimaan!! Minulla on tässä varausnumero, minä olen nämä jo varannut!"
"No pahoittelen jos olen loukannut, en voi löytää niitä lippuja jos en tiedä mitä kautta varaus on tehty."
"No palvele nyt, äläkä selitä!"
"Niin mitä kautta ne oli varattu?"
"No lippupiste!"
Avaan lippupisteen sovelluksen ja syötän asiakkaan varausnumeron siihen. Järjestelmä ei löydä lippuja.
"Ei löydy täältä lippupisteeltä..?"
"No tiketti!"
Syötän tiketin sovellukseen varausnumeron ja liput löytyvät.

- - -

"Terve! Tupakkaa!"
"Mitähän laatua?"
"Marlboro punainen, pehmeä."
"Henkkareita vielä katsoisin."
Mitään ei tapahdu.
Tuijotamme molemmat toisiamme hetken.
"Niin, niitä henkkareita katsoisin..."
"No ei ole!" Asiakas jää tuijottamaan minulla tiskille.
"No, sittenpä en voi myydä."
Asiakas tuhahtaa ja lähtee ärtyneenä pois.

- - -

Asiakas ojentaa minulle lähetystunnuksen.
"Minulla on tällainen paketti tässä."
Laitan tunnuksen koneelle, joka ei löydä hyllypaikkaa. Katson lähetystenseurannasta, josta saan selville että paketti on haettu hetki sitten.
"Kyllä sen on oltava täällä. En minä tuota ole hakenut, minä olen hakenut toisen paketin. Katsopas sieltä nyt uudestaan."
"Täällä lukee, että tällä tunnuksella oleva paketti on luovutettu klo se ja se."
"No kyllä sen vaan on oltava täällä."
"Tällä tunnuksella oleva paketti on luovutettu, oiskohan sulla sitten toinen tunnus siihen toiseen pakettiin?"
Asiakas soittaa puhelun jollekin:
"Nämä väittää täällä, että minä olen muka hakenut sen paketin jo, vaikka ihan varmasti tuolla tunnuksella pitäs olla se paketti täällä.. Annatko sen toisen tunnuksen, vaikka sen minä olen jo hakenut, mutta ei muka löydy tällä oikealla tunnuksella."
Asiakas antaa minulle sen tarvitsemani tunnuksen ja paketti löytyy.

- - -

Ja eikun vapaapäiviä viettämään!