Oon viime aikoina ollut ihan korviani myöten rakastunut, nimittäin nukkumiseen. Kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta kun on todella kauan taistellut unettomuuden ja nukahtamisvaikeuksien kanssa ja sitten yhtäkkiä pystyykin nukkumaan, tunne on aivan mahtava. Muutos johtuu joko siitä, että olen ollut kipeänä (ja olen edelleen) tai sitten tuo "unta tukeva lääkitys" on alkanut viimein toimia. Voi toki myös olla, että elimistö on niin uupunut pitkään jatkuneesta unettomuudesta, että se ottaa vähän takaisin.
Oli mikä oli, on ollut aivan mahtavaa vihdoin nukkua. Ahdistus nukkumaanmenosta on kadonnut ja olen alkanut jopa odottaa sitä, kun ei ole tarvinnut enää hetkeen viettää öitä tuntikausia sängyssä pyörien vaan olen saanut unta jopa puolessa tunnissa. Ihan kuin normaalit ihmiset!
Viime aikoina myös olen nähnyt tavallista enemmän unia tai ainakin muistanut niitä enemmän. Viime yönä mm. joku ämmä murtautui mun kämppään ja taistelin sitä vastaan mopilla. (WTF??) Toissa yönä tapasin jonkun exäni hoidon, joka oli malliesimerkki teinipissiksestä (kertoo varmaan siitä miten ihmeissäni olen ollut tuon miehen naismausta), samana yönä myös päädyin seurustelusuhteeseen tuon miehen kanssa ja alta aikayksikön jätin oman onnensa nojaan ja jatkoin tyytyväisenä eteenpäin.
Tuo kotiin murtautuminen on sellainen toistuva aihe unissani. Mistä lie alitajuisista ongelmista tai stressistä kertoo. Usein myös näen sellaisia unia, missä joku aina käy kämpässäni kun en ole paikalla ja jättää jotain jälkiä käynnistään. Toisinaan olen muuttamassa ja sitten siinä uudessa kämpässä aina joku käy omilla avaimillaan.. Älkää perkele tulko mun kämppään, mulla on moppi!
Luulen, että alitajuisesti olen ollut niin stressaantunut kaikesta viime vuoden puolella sattuneista epäonnisista jutuista, että käsittelen niitä unissa, vaikken toki asioiden "oikeilla nimillä". Tai mistä minä tiedän, en minä ole mikään psykologi tai uniasiantuntija. Joitain juttuja on tapahtunut, mitä en ehkä ole käsitellyt itseni kanssa tarpeeksi, mutta uskon siihen, että aika parantaa. Käsittelen sitten murtautumisunien kautta jos ei muuta. Pitäs vaan saada vaikka pesäpallomaila niihin uniin mukaan, niin olisin vähän uskottavampi.
Kauniita unia ja vahtikoiran kuvia!
maanantai 12. tammikuuta 2015
keskiviikko 7. tammikuuta 2015
Kipeenä on kiva olla
Oon ollut kipeenä lauantaista asti ja alkaa kyllä pikkuhiljaa kyllästyttää kotona himmailu. Olen diagnosoinut itselleni keuhkoputkentulehduksen, joten pitäisi varmaan mennä oikealle lääkärille... Vihdoinkin. Saisikohan samalla kertaa hoidettua kaikki muutkin mitkä on rästissä, kuten verikokeet, nukahtamiseen tarkoitetut lääkkeet ja mitä näitä nyt on..
Olin tänään töissä, vaikka vähän lämpöjä olikin. Virhe! Se vähän vaikeuttaa elämää kun olo ei ole mikään mahtavin, huimaa ja vähän väliä yskii kuin viimeistä päivää... Jos sitä vaikka sinne lääkäriin tallustelis huomenna. Katsotaan.
Kuumeen ansiosta oon nähnyt viime päivinä mitä jännittävimpiä unia. Olen meinannut mm. kuolla monin eri tavoin hapenpuutteeseen, oppinut että kun kieli puutuu unessa, voi kaataa vettä suoraan kurkusta alas ilman mitään nieleskelyjä, olen palannut vanhaan työpaikkaani ja kyräyttänyt entisen pomoni alkoholismista ja töissä juopottelusta.. Olen myös muuttanut pari kertaa ja paniikissa herännyt kotoani ihmetellen mitä teen täällä ja miten olen tänne joutunut. Normisettiä.
Tänään musta taas tuntui että mä rakastan sitä miestä. Sitten mä ajattelin, että "hei, se ei sua halua ja se on vaan hyvä juttu" ja mä uskoin. Ja sit olin taas ihan okei.
Olin tänään töissä, vaikka vähän lämpöjä olikin. Virhe! Se vähän vaikeuttaa elämää kun olo ei ole mikään mahtavin, huimaa ja vähän väliä yskii kuin viimeistä päivää... Jos sitä vaikka sinne lääkäriin tallustelis huomenna. Katsotaan.
Kuumeen ansiosta oon nähnyt viime päivinä mitä jännittävimpiä unia. Olen meinannut mm. kuolla monin eri tavoin hapenpuutteeseen, oppinut että kun kieli puutuu unessa, voi kaataa vettä suoraan kurkusta alas ilman mitään nieleskelyjä, olen palannut vanhaan työpaikkaani ja kyräyttänyt entisen pomoni alkoholismista ja töissä juopottelusta.. Olen myös muuttanut pari kertaa ja paniikissa herännyt kotoani ihmetellen mitä teen täällä ja miten olen tänne joutunut. Normisettiä.
Tänään musta taas tuntui että mä rakastan sitä miestä. Sitten mä ajattelin, että "hei, se ei sua halua ja se on vaan hyvä juttu" ja mä uskoin. Ja sit olin taas ihan okei.
maanantai 17. marraskuuta 2014
"Muista, että kovin vähän tarvitaan onnelliseen elämään."
Hitsit, kun tuli hyvä mieli pienestä asiasta.
Noin vuosi sitten tutustuin töissä erääseen tyttöön, jonka kanssa ystävystyimme todella nopeasti. Heti löytyi "yhteinen sävel", tultiin toimeen alusta asti ja yllätykseksi oli vielä samanlainen huumorintajukin. Mahtava löytö siis!
Sitten viime kesänä päätettiin viettää juhannusta yhdessä, kun ei sattunut olemaan muitakaan suunnitelmia. Päädyimme sitten hänen ja hänen äitinsä kanssa kolmestaan mökille. Ja mikä juhannus! Varmasti paras vuosiin. Tämä ystäväni äiti suorastaan adoptoi minut omakseen, kun tultiin niin hyvin juttuun. Eikä mökissäkään ollut valittamista. Oli puhetta, että jäädään sinne koko kesäksi vaan syömään ja olemaan ja syksyn tullen suoraan Suurimpaan pudottajaan. Ei olisi haitannut yhtään, sen verran mieli lepäsi siellä ja siinä seurassa.
Tämän kertainen ilon aiheeni taas oli se, että varaäiti oli kysellyt josko tämä adoptiolapsi olisi tulossa myös jouluna heidän tykö. Hitto, miten siistiä. Ei sillä, on minulla ihan oikeakin perhe jonka luokse mennä jouluna, mutta eleenä niin mieltä lämmittävä. Mukavaa sakkia tuo kakkosperhe <3
Harvemmin ystävystyn kenenkään kaverin vanhempien kanssa sen enempää, jos edes sattuu koskaan tapaamaankaan. Joskus ala-asteikäisenä tykkäsin tosi paljon parhaan kaverin äidistä ja hänen kanssaan tuli vietettyä aikaakin (tietysti kaverini oli mukana myös), mutta muuten en olekaan ollut samalla aaltopituudella kenenkään kanssa. Teininä toki erään seurustelusuhteen päättyessä pelkäsin, että tulee enemmän ikävä tämän pojan äitiä kuin tätä poikaa, mutta ei jaksa nyt sitä laskea tähän.
Mutta tosiaan.. niin vaan olen saanut uusia mahtavia perheenjäseniä minäkin! Ihana elämä ♡
Noin vuosi sitten tutustuin töissä erääseen tyttöön, jonka kanssa ystävystyimme todella nopeasti. Heti löytyi "yhteinen sävel", tultiin toimeen alusta asti ja yllätykseksi oli vielä samanlainen huumorintajukin. Mahtava löytö siis!
Sitten viime kesänä päätettiin viettää juhannusta yhdessä, kun ei sattunut olemaan muitakaan suunnitelmia. Päädyimme sitten hänen ja hänen äitinsä kanssa kolmestaan mökille. Ja mikä juhannus! Varmasti paras vuosiin. Tämä ystäväni äiti suorastaan adoptoi minut omakseen, kun tultiin niin hyvin juttuun. Eikä mökissäkään ollut valittamista. Oli puhetta, että jäädään sinne koko kesäksi vaan syömään ja olemaan ja syksyn tullen suoraan Suurimpaan pudottajaan. Ei olisi haitannut yhtään, sen verran mieli lepäsi siellä ja siinä seurassa.
Tämän kertainen ilon aiheeni taas oli se, että varaäiti oli kysellyt josko tämä adoptiolapsi olisi tulossa myös jouluna heidän tykö. Hitto, miten siistiä. Ei sillä, on minulla ihan oikeakin perhe jonka luokse mennä jouluna, mutta eleenä niin mieltä lämmittävä. Mukavaa sakkia tuo kakkosperhe <3
Harvemmin ystävystyn kenenkään kaverin vanhempien kanssa sen enempää, jos edes sattuu koskaan tapaamaankaan. Joskus ala-asteikäisenä tykkäsin tosi paljon parhaan kaverin äidistä ja hänen kanssaan tuli vietettyä aikaakin (tietysti kaverini oli mukana myös), mutta muuten en olekaan ollut samalla aaltopituudella kenenkään kanssa. Teininä toki erään seurustelusuhteen päättyessä pelkäsin, että tulee enemmän ikävä tämän pojan äitiä kuin tätä poikaa, mutta ei jaksa nyt sitä laskea tähän.
Mutta tosiaan.. niin vaan olen saanut uusia mahtavia perheenjäseniä minäkin! Ihana elämä ♡
perjantai 14. marraskuuta 2014
Mitäs nyt?
Voihan villi sinkkuelämä! Mulla meni hermot Tinderiin ja poistin kaikki siellä listalla roikkuvat ja melkein koko profiilinkin. Sitten päätin, että antaa sen profiilin siellä kuitenkin lojua, kun mistä sitä tietää jos mun elämäni mies tuleekin siellä vastaan jollain houkuttelevalla kuvalla naamari päässä ja kaljapullo kädessä. Ehhehee.
Kaveri kertoi, että oli jopa saanut kavereita sitä kautta. Hei, aika kiva juttu kuules! Vois itsekin kokeilla. Ainut vaan, että se saattaisi vaatia sitä, että joskus keskustelisi jonkun kanssa tuossa ihmeellisessä ja ihanassa sovelluksessa. Ja kyllähän minä keskustelenkin - jos joku puhuu mulle ensin :D Todennäköisyydet elämänmiehen sekä ystävien löytymiseen siis äärettömän suuret!
En tajua niitä miesten profiileja kyseisessä sovelluksessa. Miksi jokaisella pitää olla se kaljapullo/-tölkki/-tuoppi kädessä? Entäs ne helkkarin hauskat "hei määäkin oon kännissä"-kuvat? Tai sitten ne, joilla se naama ei näy yhdessäkään tai jos näkyy, niin sitä saa arpoa sieltä kaverikuvien seasta, että kukas tää hemmo nyt näistä onkaan.. En myöskään lämpene niille "mä käyn salilla ja otan saliselfieitä kesken treenin ilman paitaa" -kuville. Ehkä mä en vaan tajuu. En myöskään ymmärrä niitä mukaseksikkäitä kuvia, jossa ollaan ilman paitaa ja housut roikkuu turhan alhaalla. Yyyh. Tai sitten semmosta, että on pitänyt siitä omasta pikkumunasta ottaa se kuva sinne myös. Whyyyyyyyyy???? Vaatteet päälle, saatana! Ja mielellään tyylikkäät sellaset.
Mutta luulisin, että suurin osa tuollakin etsii pelkästään yöllistä seuraa ja kuvat ovat siksi tuollaisia. Itse kun ei etsi oikein mitään, niin on hyvä arvostella. Mutta ei minun silti tarvitse tykätä.
Mutta ou nouuuu, nyt olen poistanut kaikki mätsit, niin minne mä nyt laitan hetkiä? Huippuhetkiä olenkin jakanut tinderhistoriassa (not). Pitäisiköhän liittyä instagramiin tai vaihtoehtoisesti hankkia elämä?
- - -
Joku oli vissiin lukenut tilastojen perusteella koko blogin sisällön, onnea hei sulle! Pahoittelut että sisällön taso on laskenut kuin lehmän häntä. Tää on nykyään mun terapiablogi :D Jäädään toki yhdessä odottelemaan, josko kirjoittaja vähän tsemppaisi jatkossa, eikös juu?
Kaveri kertoi, että oli jopa saanut kavereita sitä kautta. Hei, aika kiva juttu kuules! Vois itsekin kokeilla. Ainut vaan, että se saattaisi vaatia sitä, että joskus keskustelisi jonkun kanssa tuossa ihmeellisessä ja ihanassa sovelluksessa. Ja kyllähän minä keskustelenkin - jos joku puhuu mulle ensin :D Todennäköisyydet elämänmiehen sekä ystävien löytymiseen siis äärettömän suuret!
En tajua niitä miesten profiileja kyseisessä sovelluksessa. Miksi jokaisella pitää olla se kaljapullo/-tölkki/-tuoppi kädessä? Entäs ne helkkarin hauskat "hei määäkin oon kännissä"-kuvat? Tai sitten ne, joilla se naama ei näy yhdessäkään tai jos näkyy, niin sitä saa arpoa sieltä kaverikuvien seasta, että kukas tää hemmo nyt näistä onkaan.. En myöskään lämpene niille "mä käyn salilla ja otan saliselfieitä kesken treenin ilman paitaa" -kuville. Ehkä mä en vaan tajuu. En myöskään ymmärrä niitä mukaseksikkäitä kuvia, jossa ollaan ilman paitaa ja housut roikkuu turhan alhaalla. Yyyh. Tai sitten semmosta, että on pitänyt siitä omasta pikkumunasta ottaa se kuva sinne myös. Whyyyyyyyyy???? Vaatteet päälle, saatana! Ja mielellään tyylikkäät sellaset.
Mutta luulisin, että suurin osa tuollakin etsii pelkästään yöllistä seuraa ja kuvat ovat siksi tuollaisia. Itse kun ei etsi oikein mitään, niin on hyvä arvostella. Mutta ei minun silti tarvitse tykätä.
Mutta ou nouuuu, nyt olen poistanut kaikki mätsit, niin minne mä nyt laitan hetkiä? Huippuhetkiä olenkin jakanut tinderhistoriassa (not). Pitäisiköhän liittyä instagramiin tai vaihtoehtoisesti hankkia elämä?
- - -
Joku oli vissiin lukenut tilastojen perusteella koko blogin sisällön, onnea hei sulle! Pahoittelut että sisällön taso on laskenut kuin lehmän häntä. Tää on nykyään mun terapiablogi :D Jäädään toki yhdessä odottelemaan, josko kirjoittaja vähän tsemppaisi jatkossa, eikös juu?
lauantai 1. marraskuuta 2014
Olemisen sietämätön keveys
Erinäisten tapahtumien vuoksi olen joutunut pysähtymään ja miettimään elämääni. Olen ymmärtänyt miten yksin ihminen onkaan loppupeleissä, kun päätyy vaikeiden asioiden äärelle. Vaikka ympärillä olisikin ihmisiä, jotka omalla tavallaan haluaisi auttaa ja olla tukena, yksinäisyyden tunne on valtava.
Olen myös huomannut, että näin 26-vuotiaana minä miellän itseni lähes lapseksi, jonka ei pitäisi tehdä päätöksiä jotka kuuluvat aikuisten elämään. En halua aikuistua. Aikuisten maailma on liian karu ja vaikea. Haluan elää huolehtimatta muista, enkä halua että päätökseni vaikuttavat muihin ihmisiin. Haluan kantaa vastuun vain itsestäni, enkä miettiä miten minun kuuluisi elää ja mitä muut minulta odottavat. Jos haluan tehdä jotain, olisi se miten päätöntä tahansa, en halua kuulla miten minun oikeasti pitäisi tehdä.
Olen lähes aina mennyt sinne, minne sydän vie. Olen se, joka elää tunteella ja tekee päätökset sen mukaan miltä minusta tuntuu. Joskus se on ollut hyvä ja toisinaan olen päätynyt tilanteisiin jotka eivät ehkä ollut niitä parhaita mahdollisia. Näen silti elämäntapani vahvuutenani. Ainakin olen saanut tehdä kaiken juuri niin kuin itse haluan, vaikkei kaikki muut siitä pitäisikään.
Viime päivät ovat olleet todella vaikeita ja tuntuu että olen ihan sekaisin. En tiedä mitä ajatella. Olen pettynyt niin moneen asiaan, mutta olen tyytyväinen että se ei ole valintojeni seurausta. Olen järkyttynyt siitä, millaisia ihmisiä olen päästänyt lähelleni ja miten ihmiset käyttäytyvät yllättävissä tilanteissa ja millaista kohtelua olen saanut. Kun luulee tuntevansa jonkun ja kun se ei sitten olekaan yhtään mitä on luullut, tuntee olonsa hämmentyneeksi ja ... en tiedä.. pettyneeksi?
Tuntuu jotenkin että olisin aika hukassa just nyt.
lauantai 25. lokakuuta 2014
Ethän sekaannu lapseni kasvatukseen, kiitos.
Näin lapsettomana on tosi helppo arvostella toisten kasvatustapoja. Ja muiden arvosteluhan on mukavaa ja kehittävää. Luin juuri iltalehden sivuilta jotain kasvatusohjeita otsikolla "Miten saan lapseni koneen ääreltä nukkumaan?" - Siis anteeks mitä? Are you fucking kidding me?! Kukahan tuollaisessa perheessä oikein määrää..? Ei luulis olevan kovin vaikeaa sanoa lapselle, että nyt loppu pelaaminen ja passittaa nukkumaan. Tuntuis vähän, että kasvatus on mennyt vähän perseelleen jos lapsi on se, joka määrää.
Töissä olen huomannut myös kasvatuksen puutteen monien lapsien kohdalla. Lapset juoksentelevat miten sattuu, heittelevät pöydiltä tavarat lattialle ja vaatteita revitään tarkoituksella hengareista lattioille. Ja mikä parasta - vanhemmat eivät reagoi mitenkään. Se kai on sitä kuuluisaa vapaata kasvatusta. Muutaman kerran olen pyytänyt myymälässä potkulautailevia (onko sen härvelin nimi edes potkulauta vai keksinkö sen juuri itse?) lapsia lopettamaan ihan heidän oman ja muiden turvallisuuden vuoksi. Vanhempia ei ole kiinnostanut.
Kerran yksi asiakas koki mielestään hirveää vääryyttä, kun pyysin hänen arviolta kaksivuotiasta lastaan lopettamaan painavien sukkakorien työntelyn. Tein sen oikein ystävälliseen sävyyn, mutta sillä ei ollut merkitystä asiakkaalle. "Ei lasta saa rajoittaa", minua ohjeistettiin. Entäs jos se kori olisi kipannut ja lapsi olisi vaikka jäänyt alle? Entäs jos korin helposti irtoavat jalat olisivat tehneet tepposet? Ja muutenkin, eikö kannattaisi opettaa lapselle jo alkuunsa, ettei jokapaikassa voi tehdä ihan mitä huvittaa? "Lapsi laittoi teidän sisustuksen uusiksi, ei kai haittaa.. Lasta ei sovi rajoittaa, tiedäthän."
Tämä asiakas päätti sitten naama punaisena huutaa minulle miten kamala ihminen minä olen ja miten törkeää kohtelua hän on saanut osakseen. "En tule tänne enää ikinä jos sinä olet töissä!" - - "Tästä laitan kyllä palautetta esimiehellesi!" Totesin vaan, että "ole hyvä vaan, mitään pahaa en ole tarkoittanut ja pahoittelen jos tuntuu että olen loukannut", samalla toivoin että myymäläpäällikkö olisi ollut paikalla ja saanut tuon punaisena huutavan asiakkaan huolekseen. Kuulemma minun naamasta näkyi, että haluan olla vain ilkeä ja mitä kaikkea siitä nyt näkyikään... "Sinä et tajua mitään koska sinulla ei ole lapsia" - - ehkä, mutta jos joskus lapsia saan, niin satavarmaan eivät elä kuin pellossa.
Huonolla kasvatuksella saadaan aikaan muunmuassa ne ihanat teinit, joita myymälässä käy myös pudottelemassa vaatteita lattialle ja pelaamassa jonkinmoista "vaatejalkapalloa". Vapaa kasvatus, motherfuckers!
Sitten ihmetellään kun tekee harkkaa työkkärin kautta 18-vuotiaana puoli-ilmaiseksi monta kuukautta, eikä työllisty. Mutta kun on tottunut siihen, ettei vaadita paljoa ja mihinkään ei kannusteta, niin ei kai sitä tajuakaan miten työyhteisössä kuuluisi olla. Tai sitten se on luonnekysymys, mistä minä tiedän. Mua vaan ärsyttää laiskat ihmiset.
Lasten kasvatuksesta puheenollen, tulee aina kuunneltua erään ystävän tarinoita elämästä kahden tyttären äitinä. Siis jotkin ekaluokkalaiset on niin pelottavaa sakkia! Järkyttävää kiusaamista, johon vanhemmat ei puutu mitenkään. Sitten ystäväni tytär tulee kotiin ja kertoo et pelottaa kun kaverille kävi näin ja näin. Ja sitten kiusaajan vanhemmat kieltävät asian täysin, että "ei meidän lapsi nyt semmosta.." ja aletaan syyttää kiusattua valehtelemisesta. Tulee sellainen turvallinen fiilis tästä maailmasta, että tänne vois alkaa puskemaan tuota jälkikasvua noin niin kuin heti.
Että silleen. Ja sitä paitsi oonhan minä lapsenkasvatuksessa ihan mestari - mä oon katsonu Supernannya!
Töissä olen huomannut myös kasvatuksen puutteen monien lapsien kohdalla. Lapset juoksentelevat miten sattuu, heittelevät pöydiltä tavarat lattialle ja vaatteita revitään tarkoituksella hengareista lattioille. Ja mikä parasta - vanhemmat eivät reagoi mitenkään. Se kai on sitä kuuluisaa vapaata kasvatusta. Muutaman kerran olen pyytänyt myymälässä potkulautailevia (onko sen härvelin nimi edes potkulauta vai keksinkö sen juuri itse?) lapsia lopettamaan ihan heidän oman ja muiden turvallisuuden vuoksi. Vanhempia ei ole kiinnostanut.
Kerran yksi asiakas koki mielestään hirveää vääryyttä, kun pyysin hänen arviolta kaksivuotiasta lastaan lopettamaan painavien sukkakorien työntelyn. Tein sen oikein ystävälliseen sävyyn, mutta sillä ei ollut merkitystä asiakkaalle. "Ei lasta saa rajoittaa", minua ohjeistettiin. Entäs jos se kori olisi kipannut ja lapsi olisi vaikka jäänyt alle? Entäs jos korin helposti irtoavat jalat olisivat tehneet tepposet? Ja muutenkin, eikö kannattaisi opettaa lapselle jo alkuunsa, ettei jokapaikassa voi tehdä ihan mitä huvittaa? "Lapsi laittoi teidän sisustuksen uusiksi, ei kai haittaa.. Lasta ei sovi rajoittaa, tiedäthän."
Tämä asiakas päätti sitten naama punaisena huutaa minulle miten kamala ihminen minä olen ja miten törkeää kohtelua hän on saanut osakseen. "En tule tänne enää ikinä jos sinä olet töissä!" - - "Tästä laitan kyllä palautetta esimiehellesi!" Totesin vaan, että "ole hyvä vaan, mitään pahaa en ole tarkoittanut ja pahoittelen jos tuntuu että olen loukannut", samalla toivoin että myymäläpäällikkö olisi ollut paikalla ja saanut tuon punaisena huutavan asiakkaan huolekseen. Kuulemma minun naamasta näkyi, että haluan olla vain ilkeä ja mitä kaikkea siitä nyt näkyikään... "Sinä et tajua mitään koska sinulla ei ole lapsia" - - ehkä, mutta jos joskus lapsia saan, niin satavarmaan eivät elä kuin pellossa.
Huonolla kasvatuksella saadaan aikaan muunmuassa ne ihanat teinit, joita myymälässä käy myös pudottelemassa vaatteita lattialle ja pelaamassa jonkinmoista "vaatejalkapalloa". Vapaa kasvatus, motherfuckers!
Sitten ihmetellään kun tekee harkkaa työkkärin kautta 18-vuotiaana puoli-ilmaiseksi monta kuukautta, eikä työllisty. Mutta kun on tottunut siihen, ettei vaadita paljoa ja mihinkään ei kannusteta, niin ei kai sitä tajuakaan miten työyhteisössä kuuluisi olla. Tai sitten se on luonnekysymys, mistä minä tiedän. Mua vaan ärsyttää laiskat ihmiset.
Lasten kasvatuksesta puheenollen, tulee aina kuunneltua erään ystävän tarinoita elämästä kahden tyttären äitinä. Siis jotkin ekaluokkalaiset on niin pelottavaa sakkia! Järkyttävää kiusaamista, johon vanhemmat ei puutu mitenkään. Sitten ystäväni tytär tulee kotiin ja kertoo et pelottaa kun kaverille kävi näin ja näin. Ja sitten kiusaajan vanhemmat kieltävät asian täysin, että "ei meidän lapsi nyt semmosta.." ja aletaan syyttää kiusattua valehtelemisesta. Tulee sellainen turvallinen fiilis tästä maailmasta, että tänne vois alkaa puskemaan tuota jälkikasvua noin niin kuin heti.
Että silleen. Ja sitä paitsi oonhan minä lapsenkasvatuksessa ihan mestari - mä oon katsonu Supernannya!
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Taasko sulla on uus mies?
Kaveripiirissäni on vallalla sellainen uskomus, että mulla olisi paljonkin sutinaa vähän joka puolella. Vähän huvittavaa sinänsä, kun näin ei todellakaan ole.
Yksi ilta oltiin iltaa istumassa eräässä pubintapaisessa ja kun palasin juomineni tiskiltä todeten jutelleeni "mukavan oloiselle miehelle", palaute oli jotakuinkin "miten sinä koko ajan niitä miehiä löydät?" -tyyppinen. Siis mitääää? Minä vain JUTTELIN sen kanssa, kyseessä ei valitettavasti ollut vuosisadan rakkaustarina tai mitään muutakaan yhtä jännää.
Välillä joitain miespuolisia tuttuja on erinäisistä syistä johtuen (hoidatko tämän tilikirjanpidon, tässä sinulle puhelin, hoida urheiluseuran asioita...) käynyt kyselemässä minua töissä. Työkaverit ovat uteliaina tulleet koputtelemaan olalle, että "oliko tuo joku sun mies?" Whaaat? Joo, yks niistä sadoista joita pidän jonossa sopivaa hetkeä varten!
Sitten TINDER! "Taasko sulla on siellä joku?", "no mikäs mies sulla nyt on?".... Voi saatana. Enhän mä ole edes treffaillut yhdenkään tinderimiehen kanssa!
Oon myös ihan täysi pleijerinainen. Yhteen aikaan puhelin piippasi viestiä parilta mieheltä yhtä aikaa (joista kummastakaan en ollut kiinnostunut ja yritin hienovaraisesti sitä heille tuoda esille*) ja TADAA: olen player! No, todellakin!
*Miten muuten torjutaan mies kohteliaasti ja ystävällisesti???
Kerran sitten ystäväni kanssa baarissa ollessani tämä yksi ja ainoa mies, ketä olen koko tänä sinkkuaikanani hetken tapaillut (exää ei nyt lasketa) tuli vastaan, halasi ja vaihtoi muutaman sanan.. "Siis kuka tuo oli??? Miks et oo kertonut mitään? Vähän kuuma! Kuin paljon miehiä sä oikein piilottelet?" Ööööö? Kyllä mä kerroin joo. En piilottele. Tosin oishan se ihan kiva, että tarpeen tullen vois aina raahata kellarista miehen ihmisten ilmoille ja muuten vaan pitää sitä siellä jemmassa. Vai niitä?
Mähän sanoin, VILLIT on kuviot!
Eilen mulla oli hirveä tarve omalle miehelle. En tiedä mistä se johtui, ehkä kun oli vähän lämpöö. Oisin halunnut olla rakastunut ja kaikkee. Ja silleen luvallisesti rakastunut. Tosi stressaavaa se, kun joutuu pitämään omat tunteet kurissa ettei vaan satu ja plaaplaa. Tänään ei kai ole enää lämpöö, kun ei huvita enää olla rakastunut. ;)
P.S. En oikein tiedä mistä tämä sarkastinen ja hieman lapsenomainen kirjoitustapa on nyt saanut alkunsa. Mutta mua huvittaa se. Ja mähän oon tän blogin tärkein lukija, joten jos tää ei lopu, niin se jatkukoon!
Olenkohan saanut aivotärähdyksen?
Yksi ilta oltiin iltaa istumassa eräässä pubintapaisessa ja kun palasin juomineni tiskiltä todeten jutelleeni "mukavan oloiselle miehelle", palaute oli jotakuinkin "miten sinä koko ajan niitä miehiä löydät?" -tyyppinen. Siis mitääää? Minä vain JUTTELIN sen kanssa, kyseessä ei valitettavasti ollut vuosisadan rakkaustarina tai mitään muutakaan yhtä jännää.
Välillä joitain miespuolisia tuttuja on erinäisistä syistä johtuen (hoidatko tämän tilikirjanpidon, tässä sinulle puhelin, hoida urheiluseuran asioita...) käynyt kyselemässä minua töissä. Työkaverit ovat uteliaina tulleet koputtelemaan olalle, että "oliko tuo joku sun mies?" Whaaat? Joo, yks niistä sadoista joita pidän jonossa sopivaa hetkeä varten!
Sitten TINDER! "Taasko sulla on siellä joku?", "no mikäs mies sulla nyt on?".... Voi saatana. Enhän mä ole edes treffaillut yhdenkään tinderimiehen kanssa!
Oon myös ihan täysi pleijerinainen. Yhteen aikaan puhelin piippasi viestiä parilta mieheltä yhtä aikaa (joista kummastakaan en ollut kiinnostunut ja yritin hienovaraisesti sitä heille tuoda esille*) ja TADAA: olen player! No, todellakin!
*Miten muuten torjutaan mies kohteliaasti ja ystävällisesti???
Kerran sitten ystäväni kanssa baarissa ollessani tämä yksi ja ainoa mies, ketä olen koko tänä sinkkuaikanani hetken tapaillut (exää ei nyt lasketa) tuli vastaan, halasi ja vaihtoi muutaman sanan.. "Siis kuka tuo oli??? Miks et oo kertonut mitään? Vähän kuuma! Kuin paljon miehiä sä oikein piilottelet?" Ööööö? Kyllä mä kerroin joo. En piilottele. Tosin oishan se ihan kiva, että tarpeen tullen vois aina raahata kellarista miehen ihmisten ilmoille ja muuten vaan pitää sitä siellä jemmassa. Vai niitä?
Mähän sanoin, VILLIT on kuviot!
Eilen mulla oli hirveä tarve omalle miehelle. En tiedä mistä se johtui, ehkä kun oli vähän lämpöö. Oisin halunnut olla rakastunut ja kaikkee. Ja silleen luvallisesti rakastunut. Tosi stressaavaa se, kun joutuu pitämään omat tunteet kurissa ettei vaan satu ja plaaplaa. Tänään ei kai ole enää lämpöö, kun ei huvita enää olla rakastunut. ;)
P.S. En oikein tiedä mistä tämä sarkastinen ja hieman lapsenomainen kirjoitustapa on nyt saanut alkunsa. Mutta mua huvittaa se. Ja mähän oon tän blogin tärkein lukija, joten jos tää ei lopu, niin se jatkukoon!
Olenkohan saanut aivotärähdyksen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)