Lady Gaga much?

Parasta viikonloppuviihdettä? -Unelmointi nettikauppojen sivuilla tietysti! Tietenkin se olisi ehkä vähän mukavampaa jos oikeasti voisi ostaa kaiken mitä haluaisi, mutta köyhän on tyydyttävä vain unelmoimaan. 

Asoksen alesta löysin jotain jota pitäisi lähinnä aprillipilana, mutta ei....

315,12e (alessa 189,07e)

498,94e (alessa 174,63e)

315,12e (alessa 94,54e)

Että semmosta tänään. Ehkä en ole tarpeeksi muotitietoinen, että ymmärtäisin näitä, mutta ainakin viihdearvon ymmärrän. Köyhäkään ei jäänyt tänään täysin tyhjin käsin - tai jaloin, sillä kotiutin Espritin aleballeriinat Brandosilta työkengiksi. Ja ehkä vähän lipsahti ja tilasin myös pinkit korkkarit... Joutuu ehkä palauttamaan. Mitenkähän tässä pääsisi rikastumaan pikimmiten...?

Hate that I love you..

Eron sattuessa onko tarkoitus yrittää päästä yli mahdollisimman nopeasti vai roikkua perässä ja yrittää saada tätä toista takaisin? Toi viimeinen vaihtoehto on muuten helkkarin nöyryyttävää settiä, voin kertoo.

Ja entäpä jos katkaiseekin kaikki siteet tähän toiseen ja yrittää niin kovasti päästä irti koko touhusta vaan tajutakseen, että ei siitä yhtään mitään tule ja oikeasti haluaakin vain olla sen toisen kanssa?

Entä jos leikkaa sen toisen elämästään pois päästäkseen yli ja tajuaakin, että olisi sittenkin pitänyt roikkua ja yrittää?

Entä jos roikkuu vain siinä toisessa, eikä tajua ettei siinä ole mitään järkeä?

Entä jos jää roikkumaan ja rakastamaan toisen rakentaessa omaa elämäänsä ja yhtäkkiä huomaakin että sillä toisella on jo uusi parisuhde ja homma kondiksessa ja sä vaan jäät nuolemaan näppejäs vieläkin paskemmissa fiiliksissä?

Entäs jos roikkuu ja roikkuu ja roikkuu ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta ja se toinen pitää siinä samassa jotain haaremia, muttei kerro?

Entä jos roikkuu siinä toisessa ja tajuaa itsekin olevansa tosi säälittävä ja silti jatkaa?

Entäs jos ei yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä? Entä jos rakastaisi vaan niin perkeleesti ja haluaisi sen yhteisen tulevaisuuden, mutta ei tiedä että kannattaako semmosta edes mennä haaveilemaan, kun tilanne on mitä on? Entä jos ei osaisi luovuttaa?

Miksei voisi nähdä tulevaisuuteen että onko ne kaikki mahdollisuudet käytetty, että nöyryyttääkö tässä itseään ihan turhaan?

Jos tietäisi edes sen, että onko se roikkuminen aivan naurettavaa ja typerää koska "eihän tuosta tuu koskaan mitään tulemaan", niin vois vaikka lopettaa sen roikkumisen ja muuttaa ulkomaille.

Entä jos vaan rakastaa ja ei halua päästää irti?

Back to basics

Netistä löytyy yhtä sun toista. Nyt löysin aivan älyttömän jutun Iltalehden sivuilta kun joku oli käynyt itkemässä käytetyistä kengistä, joita ei ollut voinut palauttaa. Vielä parempaa läppää on tästä aiheesta käyty keskustelu samalla sivustolla. Onhan näitä palauttajia aina, mutta miksi itkeä lehdelle, jos ei saa palautettua KÄYTETTYJÄ kenkiä? Eikö maalaisjärkikin jo sano, että tuotteen on oltava myyntikunnossa jos sen meinaa saada palautettua? Myyjän käytökseen en ota kantaa, koska vihaiset asiakkaat saattavat sanoa mitä tahansa asiakaspalvelusta, eikä jutussa ole annettu myyjän ottaa kantaa näihin väitteisiin. Tietenkin, jos nauraminen päin naamaa on totta, niin onhan se toki törkeää.

Asiakaspalautteesta voin sanoa sen verran, että jos on jossain sellaisessa paikassa töissä, missä sen voi saada kirjallisena, se on yleensä ihan huippujuttu, saa tietoa niin hyvistä kuin huonoistakin hetkistä, sekä niistä mitkä asiakas on nähnyt täysin eri tavalla kuin myyjä tai vierestä katsovat kollega. Itsestäni joskus kirjoitettiin esimiehelleni (sekä hänen esimiehelleen) palaute, jossa asiakas oli nähnyt tilanteen aivan eri tavalla kuin kuin minä. Hän muunmuassa väitti minun heittäneen hänen vaihtorahansa lattialle, kun oikeasti käteni osui pöytään rahojen ojentamishetkellä ja kolikot tippuivat kädestäni lattialle, jota tietenkin pahoittelin. Ja jos edessäni ei olisi ollut se koko tiski, olisin tullut etsimään kolikoita hänen kanssaan sieltä lattialta. Mutta asiakas on aina oikeassa, as you know ;)

Sain myös joulun alla suoraa palautetta eräältä vanhemmalta rouvalta, joka päätti veikkauslappujensa kanssa säätää tovin jos toisenkin siinä tiskillä, kun en tajunnut että hän ei ollut vielä lopettanut pelaamistaan. En siis tajunnut, koska hän ei voinut mitenkään tätä minulle kertoa, ei edes vastaamalla jotain kysymykseen "saisikos olla muuta?", joten hiljaisuuden oletin tarkoittavan sitä, että hän aikoo seuraavaksi maksaa. Sain tuhahtelut "No onpas kiire" ja "onpas huono palvelu" ja muut perussetit, mutta rouva ei ilmeisesti tajunnut itsekään, että siinä oikeasti oli se kiire ja piti ripeästi toimia, koska jonossa oli lähemmäs kaksikymmentä ihmistä hänen jälkeensä. Ja myös valitettavasti hänen kohdallaan tiputin kolikon karkkihyllyn päälle (josta kuitenkin nostin sen hänen käteensä ja pahoittelin) ja hänkin tuhahteli minun heittelevän kolikoita törkeästi. Eikö ihmiset oikeasti näe eroa vahingon ja tahallisen välillä?

Tuohon palauttamiseen vielä palatakseni... Ollessani ruokakaupassa töissä, ihmiset yrittivät välillä palauttaa mm. maitopurkkeja, pakasteita ja jogurtteja. Siis hei..???? Kerran yritin asiakkaalle selittää, miksei hän voi palauttaa voipakettia, jonka hän on ostanut kaksi päivää sitten. "Jääkaapissahan se on minullakin ollut, ei kylmäketju ole voinut katketa!!!"

Tekisikö mieli ostaa ruokaa, mitä joku on säilyttänyt pari päivää kotonaan?

End of an era

Uuden vuoden juhlinta päättyi tällä kertaa katkeriin tunnelmiin, suruun ja itseinhoon. Tuhosin kaiken sen hyvän, mitä elämässäni oli. Kankkulan kaivoon heitin toiveet onnesta, omasta perheestä, yhteisestä elämästä jonkun maailman rakkaimman ihmisen kanssa. Niin ne sanoo, että parisuhteen tuhoamiseen tarvitaan kaksi ja kai ne ovat oikeassakin. Mutta silti tuntuu, että jos olisin osannut olla parempi niin asiat olisivat toisin. Toisaalta asioiden korjaamiseen tarvitaan myös kaksi, jotka tosissaan yrittää parantaa tilannetta, nyt niitä ei tainut olla yhtäkään.

Kun on liian kovat paineet molemmilla, ei voi lopputulos olla hyvä. Ihannemaailmassa ei olisi rahaongelmia, vaikeuksia töissä ja ihmiset jaksaisivat kunnioittaa toisiaan. Ihannemaailmassa ongelmien ilmaannuttua niistä yritettäisiin selvitä yhdessä, eikä omien toimien tuloksena ajettaisi toista kauemmas. Myöskään "minä annan sinulle yhden mahdollisuuden" ei kuuluisi sanavarastoon, vaan olisi itsestäänselvää yrittää yhdessä.

Olen juuri menettänyt kaiken mitä halusin elämältä. Jotkut sanoo, että kaikesta selviää... Niin kai sitä. Mutta millä hinnalla..? Entä jos tuntuu, ettei voimat riitä enää mihinkään uuden elämän rakentamiseen? Ja kun on jo menettänyt kaiken, niin mistä niitä voimia muka saa? Ja miksi haluaisikaan enää aloittaa alusta..? Kun tietää jo valmiiksi, että paskaahan tämä tulee olemaan tästä eteenpäin? Jos olet menettänyt kaiken, mitä positiivista on enää odotettavissa? Ei edes huvita selvitä tästä.

Tunnen olevani kuin painajaisessa, josta toivon koko ajan herääväni ja palaavani takaisin niihin aikoihin, kun kaikki oli hyvin. En tunnu heräävän ja tuntuukin äärettömän pahalta kun pikkuhiljaa todellisuus lyö vasten kasvoja. Silti toivon koko ajan, että ehkä asiat korjaantuu, ehkä saan vielä elämäni miehen takaisin, ehkä hän voi tulla sen verran vastaan, ettei lähtisi ja jättäisi. Mutta se on turhaa toivoa. Yksin olen, niin kuin minut oli tarkoitettukin.

Kuolen sisältä.