Elämäni kriisit - hajota ja hallitse..?

Olen onnistunut käymään elämäni ensimmäistä kertaa terapiassa. Lääkärin ja työkavereiden suosituksesta varasin ajan, jotta saisin purkaa omia kokemuksiani ja ajatuksiani. Rehellisesti sanottuna, minusta tuntuu että tuhlaan ammatti-ihmisten aikaa käymällä valittamassa omia tuntojani. "Hei auttakaa nyt, mulla on kriisi.. Mua uhattiin puukolla ja mua pelotti ihan hirveesti. Yrittäkää nyt ymmärtää, mä vaan oon näin herkkä."

Minusta tuntuu, että olen hoitanut tämän oman toipumiseni aivan väärin. Tämän terapiatädin kanssa juttelu sai minut siihen tulokseen. Minun ei ehkä olisi pitänyt yrittää toipua siitä kaikesta shokista ja järkytyksestä ihan vaan suorilta, olla normaalisti ja pitää tietynlaista roolia yllä ("hei, mä oon ihan okei.."). Olisin varmaan tarvinnut OIKEASTI sitä omaa aikaa, aikaa olla heikko, aikaa romahdukselle, aikaa niille oikeille tunteille, jotka heittelehtivät laidasta laitaan ja joita yritin niin kovasti piilottaa ja unohtaa. Toisaalta minusta tuntui, että minulta odotettiin sitä, sillä jokaisen itkukohtauksen jälkeen minulle tuli syyllinen olo, kuin minulla ei olisi oikeutta tuntea niitä kaikkia tunteita. Jos minusta tuntuu niin saatanan pahalta, miksi minun pitäisi se piilottaa ja olla niin kuin niitä tunteita ei olisikaan? Minun ei olisi pitänyt lähteä sinä viikonloppuna yhtään mihinkään, minun olisi pitänyt saada hoitaa niitä tunteita ja päästää se paha olo pois, itkeä. Jos olisin tajunnut lähteä matsireissun jälkeen suoraan bussilla kotiin, minun ei olisi tarvinnut selvitä toisesta matsireissusta ja hävetä omia tunteitani.

Jälkiviisaus on niin helppoa.

Tunteet ovat edelleen pinnassa, kaikin tavoin. Terapiatädin luona itkin ja tunsin heti pientä häpeää. Täti sanoi, että minun kuuluisikin itkeä. Itkeä se kaikki paha olo pois.

Voi helkkari, minun pitäisi olla jossain yksin.. Käydä läpi omia ajatuksia, jotta se joskus helpottaisi. En minä tiedä kelle tässä nyt alkaisi omia tuntemuksiaan (muille kuin terapiatädille) selittämään, kun kaikki tuntuvat säikähtävän. Kaikki tuntuvat tavallaan odottavan, että olen okei.

Moi, mä en oo okei.

vahvat vs. heikot

Viime päivät ovat menneet vähän kuin sumussa. Olen ollut hukassa. Olen miettinyt paljon sitä, miten ihminen voi olla niin pirun herkkä erilaisille tilanteille. Itsehän olen aina ollut erityisen herkkä, otan monet asiat hyvin raskaasti, enkä selviä samalla tavoin "huonoista" tilanteista kuin monet muut. Se aiheuttaa välillä sellaisia tunteita, että miettii miksi pitää olla niin heikko, miksi otan asiat niin pahasti "itselleni" ja jään murehtimaan. Pidän itseäni ylireagoivana pikkutyttönä, jota ei ole valmistettu tähän maailmaan tarpeeksi hyvin. Elän maailmassa täynnä sateenkaaria, vaaleanpunaisia poneja ja halinalleja, mutta sitten kun paha maailma iskee päin naamaa, olen hukassa. Elämä ei olekaan niin helppoa kuin toivoisi, ei pelkkää hymyä, naurua ja iloa pienen pienistä asioista.

On ollut vähän hankalaa. Toisinaan on tuntunut henkisesti niin raskaalta, että se on meinannut viedä toimintakyvyn. Mutta olen taistellut sitä vastaan. On tuntunut vaikealta nousta ylös ja lähteä tekemään mitään. Henkinen shokki ja järkytys on ollut valtava. On tuntunut pahalta hoitaa asioita, kun oikeasti haluaisi vaan jäädä yksin peiton alle piiloon pahaa maailmaa. Ja oikeasti haluaisikin olla vaan piilossa, eikä nähdä ketään, ei puhua kellekään. Ei kysymyksiä, ei outoja katseita...

Kun pitäisi pystyä olemaan normaalisti ihmisten keskellä, eikä voi muuta kuin kuivailla kyyneleitään poskiltaan ja hävetä omaa heikkouttaan, tuntuu aika voimattomalta. "Älä itke, älä itke, kaikki on hyvin", ajattelee, eikä se auta mitään. Kun kertoo ystävälle mitä on tapahtunut ja joutuu taistelemaan kyyneleitä vastaan, voi vaan ajatella että miten tyhmä onkaan. Kuinka voit ottaa niin raskaasti..?

Kriisitilanteita kuulemma pitäisi purkaa mahdollisimman paljon keskustellen muiden kanssa, mutta entä jos ei halua puhua..? Entä jos haluaa vaan olla rauhassa ja olla kertomatta kenellekään? Jääkö se kaivamaan sisintä? Jos minusta tuntuu pahalta, että joku muu kertoo siitä läsnäollessani muille, niin miksi minun pitäisi kertoa siitä enää kenellekään? Enkö voisi vaan piiloutua jonnekin turvalliseen paikkaan ja olla rauhassa? Oikeassa elämässä niin ei ilmeisesti voi tehdä, pitää päästä yli ja jatkaa elämää. Kai me heikotkin osataan niin tehdä, jossain vaiheessa.

Vitun puukkojunkkarit.

Ihan sama

Olen hommannut itselleni mukavan päänsäryn: aina kun nousee ylös niin alkaa päätä särkeä. Paikallaan jos makaa, niin kipua ei ilmene. Särkylääkkeetkään eivät auta. Lisäksi taitaa olla jo kolmas päivä meneillään, kun tuntuu, ettei oikein ruoka maistu, kun on niin paha olo koko ajan. Olen odotellut norovirusta tulevaksi, kun se kerran rakkaalla miehelläkin oli kylässä, mutta olen ehkä säästynyt moiselta (tai sitten tämä jatkuva pahoinvointi on joku light-versio taudista). Mikäs tässä ollessa :D

Eilen tipuin polvilleen kun nostin posteja lattialta. Joo, en ole käynyt siellä fyssarilla.

Piristykseksi iltaan:

Vanhatalon Ritvaa ei kiinnostanut mikä Ruotsin prinsessalle tuli nimeksi :D