Vuosikatsaus 2015

Vuosi alkaa olla lopuillaan, mitä siis jäi käteen? No ei paljon mitään! Mitään mullistavaa ja mahtavaa hehkuttamisen arvoista ei tapahtunut. Ehkä ensi vuonna sitten. Onhan tässä kuitenkin vielä joku puolitoista viikkoa tätäkin vuotta, ehkä jotain hienoa kerkeää tapahtumaan. Ensi vuoden aloitan kuitenkin uudessa asunnossa, uusien toiveiden ja haaveiden kera. Kunhan vaan selviän ensiksi muutosta.

Tämä vuosi on kulunut lähes kokonaan tuon äijän retaleen kanssa, mitä nyt välillä pidetty taukoa. Se on ollut oikein mukavaa noin pääpiirteittäin. Olen viihtynyt, olen rakastanut, olen nauranut katketakseni, on ollut hyvä olla. Tällä kierroksella päästiin jo puhumaan seurustelusta miehen aloitteesta, mutta jostain syystä se kuitenkin kuivui kasaan. Näin sopivasti ennen joulua sitten lähdettiin eri suuntiin, koska vissiin minä en vaan riitä. Mistä näistä tietää... En ymmärrä tuota miestä ja sen mielen liikkeitä. Miksi sanoa mun olleen ihanne tyttöystävä ja silti mä en vaan kelpaa? Jotenkin selittelyn makua. Mutta jospa en antaisi enää kenenkään leikkiä mun tunteilla, vaan päästäisin elämääni niitä, jotka ovat aidosti mukana.

Tänä vuonna olen juossut lääkärissä enemmän kuin koskaan. On ollut nukkumisongelmia, todettu migreeni, kuukausia kestävää kuumetta, murtuneita luita, iho-ongelmia.. mitähän kaikkea. Onneksi on hyvä työterveys. Migreenin takia jouduin sompailemaan eri ehkäisypillereiden välillä (edelliset eivät olisi sopineet migreenin kanssa) ja olinkin sitten parisen kuukautta ihan hirviö. Good times.
 
Tasaisen hyvää mun vuodessa on ollut työt. Viihdyn tosi hyvin vaikka välillä toki stressaakin. Ollaan kuin yhtä suurta perhettä ja meillä on hauskaa yhdessä. Siksi onkin vaikeaa, kun pitäisi nyt vaihtaa työpaikkaa tuntien vähyyden vuoksi. Jos pääsisin opiskelemaan, jatkaisin ehdottomasti tuolla opiskelun ohella.
 
Lomaakin pidin tälle vuodelle neljä viikkoa. Ei jää siitäkään paljon kerrottavaa jälkipolville... meni aikamoisessa sumussa henkisesti, kun minut oli taas todettu kelpaamattomaksi miehen toimesta. Kävinhän toki lämmittelemässä Rodoksella, josta tykkäsin kovasti. Se on paikka, jonne täytyy vielä palata. Reissuun kuului kuoleman pelkoa, hyvää seuraa, palaneet olkapäät, paljon kävelyä, seikkailuja kohteisiin, mitkä paikallisten uskomusten mukaan tuo elämään vähän sitä sun tätä, vesipuistoilua ja jättimäisiä ruoka-annoksia. Ja eräässä hienolla näköalalla varustetussa ravintolassa söin elämäni huonoimman annoksen! Enpä ole koskaan ennen jättänyt syömättä ravintolassa, mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Vuoteen mahtui pari suru-uutistakin. Toisen poismenoa en ole vieläkään sisäistänyt ja odotan hänet tapaavani milloin missäkin. Sellainen hassu isähahmo, kunnon teräsmies. Toinen taas oli vähän enemmän odotettavissa, siltikin vaati vähän pidemmän hiljaisen hetken. Pysäyttäviä juttuja.

Muutoin mun elämä on ollut ihan tavallista koko vuoden. Olen treenaillut kun en ole ollut vammainen tai kipeänä, vetänyt treenejä normaaliin tapaan. Toiminut valmentajana ja sen sellaista.

Ensi vuodelle lupaan yrittää tehdä enemmän asioita, jotka parantaa mun elämänlaatua. Välillä tuntuu, että vuodet vierii liian nopeasti, enkä pysy perässä. Kuin aika menisi hukkaan. Haluan olla enemmän läsnä tässä hetkessä.

Risteyksessä

Siivosin taas vaihteeksi tätä sivua, kun tuntui että ne vanhat tekstit ahdistaa liikaa. Mutta taas olen täällä kirjoittelemassa ja taas on sydän särkynyt. Mikään ei tunnu muuttuvan. Olen ollut rikki ja äärettömän surullinen, ikävissäni, yksin... Helvetin yksinäinen. Tällä kertaa kuitenkin tuntuu, että kaikki on toisin. Että tällä kertaa tämä on lopullista, ei ole enää paluuta. Ei enää säätämistä, ei mahdollisuutta seurusteluun. Jollain tasolla olen hyväksynyt asian, vaikka tuntuukin pieneltä kuolemalta ja tekisi mieli ottaa yhteyttä ja muuta typerää. Tuntuu, kuin olisin jonkinlaisessa elämän käännekohdassa, josta lähden nyt rakentamaan omaa elämääni. Tuo ajatus tuo tietynlaista turvaa ja mielenrauhaa, sillä en malta odottaa "uutta elämääni". Haluan viimein saada elämäni sellaiselle raiteelle, johon olen tyytyväinen. Paljon on tekemistä unelmien saavuttamiseen, mutta paljon olen valmis tekemäänkin.

Viime päivinä minuun on iskenyt kaikki maailman kuumeet. Löytyy koirakuume, vauvakuume, ihan se oikea kuume, matsikuume, matkakuume... mitähän vielä..? Koiran hankintaa olen miettinyt vakavasti pitkän aikaa, sillä olisihan se aivan ihanaa jos kotona olisi joku söpö karvapallero, jonka kanssa leikkiä ja jonka ottaa kainaloon. Eikä varmasti olisi niin yksinäinen fiiliskään. Tuo vauvajuttu on vähän hankalampi toteuttaa, ellei sitten ole täysin välinpitämätön siitä, kuka se isäehdokas olisi. Ehkä joudun odottelemaan vielä, jos joku ihana mies vielä saapuisi elämääni ja haluaisi joskus kanssani perheen. Toivoa sopii.

En ole päässyt treenaamaan ikuisuuksiin kunnolla. Olen kärsinyt vammoista sekä sairastellut paljon. Olenpa nytkin kuumeessa. Palo olisi silti todella kova. Haluaisin päästä tekemään kunnon treeniä taas ja testata, että jaksaako se vanha vielä. Vammoista olen luultavasti parantunut, joten enää ei tarvitse odottaa kuin kuumeen laskua. Ei malttaisi millään!

Ehkä alan taas päivittelemään treenikuulumisia jos/kun ne alkaa taas rullaamaan. Mitään hullua avautumisblogia en enää pidä, joku roti tähänkin hommaan!

P.S Missä ne tähdenlennot on? Haluan toivoo.

"Kyllä mua tavallaan kiusattiin, muttei silleen oikeesti"

Kävin tässä yksi päivä keskustelua aiheesta koulukiusaaminen. Totesin heti alkuun, että minua ei kiusattu koulussa. Toteamus muuttui hetkessä muotoon "ei minua silleen oikeasti kiusattu, mutta vähän kuitenkin". Tarkentaessani mitä tämä "vähän kiusaaminen" tarkoitti, tunsin kuinka yhtäkkiä joku alkoi repiä sydäntä rinnasta ja olin taas se pikkutyttö, jota pilkattiin. Hyvä etten itkemään ruvennut. Tajusin, että hittolainen, kyllähän minua kiusattiin ja ottaa koville vielä näin 20 vuoden jälkeenkin.

Onko nämäkin nyt niitä torjuttuja muistoja sitten? Jännä tuo ihmismieli. Tosiasia on se, ettei olisi tarvinnut kuin äidiltä kysyä asian laitaa ja tämä olisi kertonut niistä päivistä kun tytär tuli itkien koulusta kotiin. Milloin oli vääränlaiset vaatteet, kengät tai koulureppu, milloin ei liikuntavälineet miellyttäneet luokkatovereita tai hiukset oli rumat tai sitten koko tyttö.

Kärsin huonoksi onnekseni ihosairaudesta, joka oli pahimmillaan lapsena. Olin päästä varpaisiin ihottuman peitossa. Siinä sitten ihmetellään kun toiset haukkuu rumaksi rupikonnaksi, jotkut välttelee tarttumisen pelossa ja yksi pitää "likaisena". Ja mitä 6-vuotias ujo ja epävarma tyttö haluaisi eniten? Kuulua joukkoon tietenkin. Hieman haastava tehtävä, kun erottuu joukosta vähintäänkin jo sillä jatkuvalla raapimisella, jos ei sitä iho-ongelmaa muuten kerennyt huomaamaan.

Tietenkin mukana oli myös etenkin tyttöjen keskuudessa suosittua kiusaamismuotoa, eristämistä. Ala-asteikäisenä menetin parhaat kaverini yhdessä yössä, kun nämä päättivät kääntää selkänsä ja olla olematta kavereita. Ilman mitään erityistä syytä. Mikään ei kestä ikuisesti, paitsi ehkä kelpaamattomuuden tunne. (Vitsivitsi, kyllä mä ainakin äidille kelpaan)

Kaikista kiusaamiskokemuksista kipein on kuitenkin se, kun minun huudettiin kovaan ääneen olevan liian lihava. Se muistuu aina mieleen aika ajoin vieläkin. Aina kun näen tätä henkilöä, muistan tämän huudahduksen ja aina toivon näyttäväni erityisen hyvältä. Ja vielä näin pitkän ajan jälkeenkin tämä henkilö aiheuttaa negatiivisia fiiliksiä minussa joka kerta kun satun häntä näkemään.

Tuo ihosairaus on onneksi melkein kurissa nykyään, ongelmia ei ole kuin talvisin ja missäpä muualla kuin naamassa. En ehkä koskaan tule olemaan täysin sinut tuon kanssa, eikä asiaa ole auttaneet esimerkiksi naamaani jatkuvaan kommentoineet asiakkaat edellisissä työpaikoissani tai teini-iän poikaystävä, joka tokaisi ihottuman huomatessaan jättäneensä jonkun exänsä kasvoihottuman vuoksi. "Kelpaan, en kelpaa, kelpaan, en kelpaa...."

Olen myös ollut aina väärän mallinen, lapsena liian lihava, teininä liian laiha ja sen jälkeen liian lihaksikas. 19-vuotiaana poikaystäni veli totesi veljensä saavan paljon paremmankin tyttöystävän, jonkun mallimaisen kauniin. Itse olin hänen mielestään kilpaurheilijan vartalolla liian lihaksikas ja epänaisellinen, jopa ällöttävä.

Olen joutunut elämäni varrella tekemään aika paljon töitä sen eteen, että kelpaan - itselleni. Minäkin olen monesti katsonut itseäni peilistä ja nähnyt ruman ja lihavan tytön. Tytön, jonka naama näyttää rumalta ja sairaalta. Olen inhonnut peilikuvaani ja kironnut alimpaan helvettiin kaikki ihottumat ja rukoillut pääseväni siitä eroon.
Mutta työ on tuottanut tulosta: olen oppinut näkemään itseni kauniina. Pidän siitä miltä näytän. Minulla on mielestäni hyvät kasvot ja olen hurjan tyytyväinen kroppaani. Olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Ja minähän kelpaan, jos en muille niin ainakin itselleni!

Torjuttuja muistoja

Olen tähän päivään asti elänyt valheessa. En kovin suuressa ja maailmaa mullistavassa, mutta sellaisessa jonka tajuaminen saa hymyn huulille. "Kuinka olen voinut unohtaa", mietin kun selailin jotain nettikeskustelua aikani kuluksi. Olen jakanut tätä valhetta myös muille kertoessani itsestäni, luullen puhuvani totta. Olen nimittäin kertonut, etten ole koskaan käynyt varsinaisilla treffeillä, mutta niin vaan olenkin!

Treffeistä ei ole syntynyt minkään sortin parisuhdetta tai mitään muutakaan, siksi olen ehkä unohtanut. Luulin tosiaan olevani tällainen erikoinen ihminen, joka ei ole koskaan joutunut/päässyt treffailemaan.

Kerran olin treffeillä asuessani Englannissa. Kantabaarissani töissä ollut baarimikko flirttaili minulle aina kun kävin, muisti mitä juon ja laittoikin juoman aina valmiiksi kun astuin ovesta sisään. Päädyimmekin sitten vaihtamaan numeroita tämän hieman Johnny Deppiä muistuttavan miehen kanssa ja sitten eräänä iltana olimmekin jo elokuvissa. Siis treffeillä! Minä, treffeillä! Nuo treffit eivät olleet mitenkään onnistuneet, mies vaikutti todella oudolta ja oli ihan muissa maailmoissa. Selityksenkin sain myöhemmin, hän oli nimittäin poltellut pilveä ennen tapaamistani. Jännä, kun toisille treffeille tämän miehen kanssa en enää lähtenyt...

Sitten kun muistini syövereitä kaivelin lisää, muistin että olen ollut toisenkin kerran leffadeiteillä! Ikää oli 15 ja käytiin katsomassa joku romanttinen komedia. Poika olisi halunnut seurustella, minä en.

Lisäksi olen ollut myös valetreffeillä. Sain tietää vasta vuosien päästä, että mies luuli olleensa treffeillä kanssani, minä taas luulin käyneeni vaan tapaamassa kaveria parilla siiderillä. Mitään mielenkiintoa ei minulla ollut tuota miestä kohtaan ja pidin ihan vaan kaverina. Pitkään itseasiassa luulin, että hän on miehiin päin.

Tästä eteenpäin minäkin tiedän olleeni ihan oikeilla treffeillä, jopa kahdesti! Aika jännittävää. Tästä on hyvä jatkaa.

Unta palloon

Oon viime aikoina ollut ihan korviani myöten rakastunut, nimittäin nukkumiseen. Kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta kun on todella kauan taistellut unettomuuden ja nukahtamisvaikeuksien kanssa ja sitten yhtäkkiä pystyykin nukkumaan, tunne on aivan mahtava. Muutos johtuu joko siitä, että olen ollut kipeänä (ja olen edelleen) tai sitten tuo "unta tukeva lääkitys" on alkanut viimein toimia. Voi toki myös olla, että elimistö on niin uupunut pitkään jatkuneesta unettomuudesta, että se ottaa vähän takaisin.

Oli mikä oli, on ollut aivan mahtavaa vihdoin nukkua. Ahdistus nukkumaanmenosta on kadonnut ja olen alkanut jopa odottaa sitä, kun ei ole tarvinnut enää hetkeen viettää öitä tuntikausia sängyssä pyörien vaan olen saanut unta jopa puolessa tunnissa. Ihan kuin normaalit ihmiset!

Viime aikoina myös olen nähnyt tavallista enemmän unia tai ainakin muistanut niitä enemmän. Viime yönä mm. joku ämmä murtautui mun kämppään ja taistelin sitä vastaan mopilla. (WTF??) Toissa yönä tapasin jonkun exäni hoidon, joka oli malliesimerkki teinipissiksestä (kertoo varmaan siitä miten ihmeissäni olen ollut tuon miehen naismausta), samana yönä myös päädyin seurustelusuhteeseen tuon miehen kanssa ja alta aikayksikön jätin oman onnensa nojaan ja jatkoin tyytyväisenä eteenpäin.

Tuo kotiin murtautuminen on sellainen toistuva aihe unissani. Mistä lie alitajuisista ongelmista tai stressistä kertoo. Usein myös näen sellaisia unia, missä joku aina käy kämpässäni kun en ole paikalla ja jättää jotain jälkiä käynnistään. Toisinaan olen muuttamassa ja sitten siinä uudessa kämpässä aina joku käy omilla avaimillaan.. Älkää perkele tulko mun kämppään, mulla on moppi!

Luulen, että alitajuisesti olen ollut niin stressaantunut kaikesta viime vuoden puolella sattuneista epäonnisista jutuista, että käsittelen niitä unissa, vaikken toki asioiden "oikeilla nimillä". Tai mistä minä tiedän, en minä ole mikään psykologi tai uniasiantuntija. Joitain juttuja on tapahtunut, mitä en ehkä ole käsitellyt itseni kanssa tarpeeksi, mutta uskon siihen, että aika parantaa. Käsittelen sitten murtautumisunien kautta jos ei muuta. Pitäs vaan saada vaikka pesäpallomaila niihin uniin mukaan, niin olisin vähän uskottavampi.

Kauniita unia ja vahtikoiran kuvia!

Kipeenä on kiva olla

Oon ollut kipeenä lauantaista asti ja alkaa kyllä pikkuhiljaa kyllästyttää kotona himmailu. Olen diagnosoinut itselleni keuhkoputkentulehduksen, joten pitäisi varmaan mennä oikealle lääkärille... Vihdoinkin. Saisikohan samalla kertaa hoidettua kaikki muutkin mitkä on rästissä, kuten verikokeet, nukahtamiseen tarkoitetut lääkkeet ja mitä näitä nyt on..

Olin tänään töissä, vaikka vähän lämpöjä olikin. Virhe! Se vähän vaikeuttaa elämää kun olo ei ole mikään mahtavin, huimaa ja vähän väliä yskii kuin viimeistä päivää... Jos sitä vaikka sinne lääkäriin tallustelis huomenna. Katsotaan.

Kuumeen ansiosta oon nähnyt viime päivinä mitä jännittävimpiä unia. Olen meinannut mm. kuolla monin eri tavoin hapenpuutteeseen, oppinut että kun kieli puutuu unessa, voi kaataa vettä suoraan kurkusta alas ilman mitään nieleskelyjä, olen palannut vanhaan työpaikkaani ja kyräyttänyt entisen pomoni alkoholismista ja töissä juopottelusta.. Olen myös muuttanut pari kertaa ja paniikissa herännyt kotoani ihmetellen mitä teen täällä ja miten olen tänne joutunut. Normisettiä.

Tänään musta taas tuntui että mä rakastan sitä miestä. Sitten mä ajattelin, että "hei, se ei sua halua ja se on vaan hyvä juttu" ja mä uskoin. Ja sit olin taas ihan okei.

"Muista, että kovin vähän tarvitaan onnelliseen elämään."

Hitsit, kun tuli hyvä mieli pienestä asiasta.

Noin vuosi sitten tutustuin töissä erääseen tyttöön, jonka kanssa ystävystyimme todella nopeasti. Heti löytyi "yhteinen sävel", tultiin toimeen alusta asti ja yllätykseksi oli vielä samanlainen huumorintajukin. Mahtava löytö siis!

Sitten viime kesänä päätettiin viettää juhannusta yhdessä, kun ei sattunut olemaan muitakaan suunnitelmia. Päädyimme sitten hänen ja hänen äitinsä kanssa kolmestaan mökille. Ja mikä juhannus! Varmasti paras vuosiin. Tämä ystäväni äiti suorastaan adoptoi minut omakseen, kun tultiin niin hyvin juttuun. Eikä mökissäkään ollut valittamista. Oli puhetta, että jäädään sinne koko kesäksi vaan syömään ja olemaan ja syksyn tullen suoraan Suurimpaan pudottajaan. Ei olisi haitannut yhtään, sen verran mieli lepäsi siellä ja siinä seurassa.

Tämän kertainen ilon aiheeni taas oli se, että varaäiti oli kysellyt josko tämä adoptiolapsi olisi tulossa myös jouluna heidän tykö. Hitto, miten siistiä. Ei sillä, on minulla ihan oikeakin perhe jonka luokse mennä jouluna, mutta eleenä niin mieltä lämmittävä. Mukavaa sakkia tuo kakkosperhe <3

Harvemmin ystävystyn kenenkään kaverin vanhempien kanssa sen enempää, jos edes sattuu koskaan tapaamaankaan. Joskus ala-asteikäisenä tykkäsin tosi paljon parhaan kaverin äidistä ja hänen kanssaan tuli vietettyä aikaakin (tietysti kaverini oli mukana myös), mutta muuten en olekaan ollut samalla aaltopituudella kenenkään kanssa. Teininä toki erään seurustelusuhteen päättyessä pelkäsin, että tulee enemmän ikävä tämän pojan äitiä kuin tätä poikaa, mutta ei jaksa nyt sitä laskea tähän.

Mutta tosiaan.. niin vaan olen saanut uusia mahtavia perheenjäseniä minäkin! Ihana elämä ♡