Enää pari päivää ja muutto on taas käsillä. Kerkesin asua tässä nykyisessä asunnossa pari kuukautta ja taas pitää alkaa laittaa tavaroita kasaan ja saada ne raahattua eri paikkaan, huh. Inhoan muuttamista. Saan itselleni aikaan aivan järjettömän stressin, voimat ei koskaan tunnu riittävän kantamiseen ja inhottaa ajatuskin siitä, että ne kaikki laatikot pitää purkaa ja järjestellä. Tietenkin on ihanaa päästä uuteen asuntoon pienemmällä vuokralla SEKÄ omalla saunalla. Sijaintikin miellyttää. On vaan inhottavaa joutua tekemään niin paljon töitä sen kaiken eteen, varsinkin kun muuttoa täytyy tehdä omien töiden lomassa. Hermoromahdus, here I come. Vitsit, että tykkäisin, jos joku pakkaisi kaikki kamat, raahaisi uuteen asuntoon ja purkaisi paikan päällä. Sitten voisin sanoa tykkääväni muuttamisesta ;)
Iltalehden ansiosta tajusin juuri, etten ole valmis äidiksi ihan hetikään. (Ei hätää, tämä ei ole suunnitelmissakaan..) Ei sillä, ettenkö tykkäisi lapsista aivan hirmuisesti ja rakastaisi ajatusta omasta pikkuriiviöstä (minun luonteen periessään, siitä tulisi riiviö, no question about it), mutta en kestäisi sitä, että minun vatsan alue kärsisi niin älyttömästi. Rohkeat äidit paljastivat mahansa iltalehdelle ja kauhuissani ajattelin, että käykö minullekin noin joskus jos omia lapsia saan. Joillekin ei ole tullut mitään, eikä muuten yhdellekään kaverilleni, joilla lapsia on, mutta toisille taas tulee aivan tajuttoman näköiset arvet...
Vitsit mä oon niin pinnallinen. Ennen olen vaan miettinyt sitä, että jos lihoaa paljon, niin se ei ois kiva... Mutta että vielä arpiakin.. Jooh, taidan adoptoida.. ja kannattaa kauneusleikkauksia..
t. Tinde, 15v (<-henkinen ikä, fyysinen melkein 10 vuotta enemmän)
Siivosin eilen sähköpostikansiot ja sainkin pari tuhatta viestiä poistetuksi. Ei ole noita kovin usein siivoiltu, kun vanhimmat postit olivat vuodelta 2006. Mitään ei heitetä pois, ei edes roskapostia :D Kaiken poistelun jälkeen jäljelle jäivät au pair-aikojen sähköpostit juuri tuolta vuodelta 2006 ja ne aion säilyttää. Huvittavaa luettavaa!
Tässä parhaimpia paloja:
19.6.2006 Tinde -> faija
Voi hyvanen aika, etta oli epamukavaa tanaan. Lasten aiti ei keksinyt mitaan
tekemista lapsilleen ja tuo maksullinen telmimispaikka oli kiinni, mentiin eraaseen suureen ostoskeskukseen.. Siella Jackie vaan antoi lasten leikkia kaikilla leluilla.. Ja Alexin syoda pehmoleluja.. Oltiin varmaan puoli
tuntia yhdessa kaupassa, kun Samantha leikki leikkimokissa.. Sitten toisessa kaupassa Jackie ajelutti Samanthaa sellaisella hevosella jossa oli pyorat.. Siis haloo???? Ei kai lelukauppaan voi vaan menna LEIKKIMAAN??? Ei edes
meinattu ostaa mitaan, mentiin vaan LEIKKIMAAN kauppaan. Kylla siina se henkilokuntakin katsoi vahan pahalla silmalla kun Alex jyrsi niita myynnissa olevia leluja. Olisin voinut vajota maan alle. Ihme aiti kylla.
7.7.2006 Tinde->äiti Lapset, varsinkin tytto Sam, ovat olleet epatavallisen kiukkuisia viime
aikoina ja perheen aiti Jackie meinaa menettaa hermonsa taydellisesti. Ehka tarvitsisi pienta hermolomaa niin ei tarvitsisi sanoa lapsilleen: "Somedays I just want to kill you.." "I'm gonna murder you.." .. Juu. Mua ei edes
arsyta kun ne kiukuttelee aidilleen, osaan sulkea sen kaiken pois :D Jees, meika on mestari. Ma pistan ne ignoreen vaan. Sitten vahan enemman arsyttaa, jos ne kiukuttelee mulle.. Se ei ole niin hehkeeta.
Sam opettelee pottajuttuja ja on harjoitellut jo pari viikkoa, alkaa olla siis aika hyva.. Jackie kavi ostamassa kaupasta semmosen jutun mihin voi pistaa tarroja ainakun se on kilttina.. Eli kun paivallinen menee hyvin, saa
tarran, jos kay potalla saa tarran.. ja plaaplaa. Sam vaan ei oikein tajunnut homman ideaa ja vaatii tarroja koko ajan ja liimailee niita paitaansa. Alex, meidan pikkukulta opettelee kavelemaan. Osaa ottaa jo kolme-nelja
askelta ja sitten jatkaa matkaansa ryomimalla, osaa myos seista paikoillaan aika pitkaan itseasiassa.. Se on kylla suloinen pikkupoika, joka viela joku paiva kostaa Samanthalle sen kiusaamiset.
10.7.2006 Tinde-> äiti
(asiat tärkeysjärjestyksessä)
Ja jos mulle tulee H&M
syyskuvasto, niin sitten ette heita sita roskiin!
3.8.2006 Tinde ->faija
Tanaan Jackie ei ollut tyytyvainen pikku-Tindeen, kun Tinde lahti hakemaan huulirasvaa ylakerrasta Sammy-tyton ollessa potalla. "Tinde kylla sulla on paska ajoitus!" :D Perkele. Ma ajattelin etta se jackie voi sen itsekin
hoitaa. Se oli kaymassa keittiossa ja oletin etta se hakee vaan juomista ja tulee takas olkkariin (sam haluaa olla potalla siella missa kaikki ihmiset ovat). Mutta ei.. se olikin pyyhkimasas poytia ja olemassa kiireinen. Juu,
pikku-Tindelle oltiin vihaisia :D PERKELE. Arsyttaaaaaaaaaaa.
---- Hohhoi. Pitaa ehka ryhdistaytya vaikka huomisesta lahtien ja tappaa itseani tylsyyteen katselemalla kun poika ihmettelee jtn leikkikahvipannua puolituntia ja tytto leikkii nukellaan.
3.8.2006 faija->Tinde No moi pirpana.heheheheheheheheheheheeeeeeee.tulee mieleen ajat kun
olit vaahtosammuttimenkokoinen ja meikäläistä väsytti aivan sairaasti
ja yritin hyvänä isinä vaan viihdyttää tyttöäni lukemalla satuja.joo
nukahdin ja olit mahani päällä ja huomasit ettei tarina jatkukkaan niin
vetäisit pienellä kyynäspäälläsi suoraan palleaani;etkä niinkään
hellävaraisesti ja vaadit jatkoa lukemiseeni.sellaista se on lasten
kanssa.
28.8.2006 Tinde->faija Moikkelissssss.. Tididii. Tuo Sean, perheen isa, on toissa sellaisessa firmassa, jonka nimi on Reuters. Nooh, nyt se firma on saanut pommiuhkan taksi paivaksi klo 13! Kaikki Usan Reuterssit ovat sanoneet ettei tyontekijoiden tarvitse tulla
toihin, mutta UK:ssa eivat tienneet mita tehda.. Kaikki vaan menee toihin. Weird. Sean ei kuitenkaan ole menossa tanaan Lontoon tyopaikalleen vaan menee hoitamaan jtn muita tyojuttuja tiiminsa kanssa Tonbridgeen. Mutta
vahan.. "jannaa".. ja outoa.
Harmi, että loput sähköpostit olen joskus aikaisemmin mennyt poistamaan, oli sen verran kiva lukea; ainoat viestit, joiden sisältöä edes viitsin vilkaista siivousoperaatiossa. Nuo oli kyllä hienoja aikoja, vaikka välillä oli hieman näkemyseroja perheen äidin kanssa lastenkasvatuksesta ja työajoista, mutta hyvät muistot jäi (aika kultaa muistot). Ja lapset olivat aivat ihania! 5 kuukautta olin au pairina Englannissa ja se oli kyllä kasvattavaa aikaa (niin henkisesti kuin fyysisesti, terkut niille +10kg:lle), opin itsestäni ja elämästä paljon. Joku muutaman kuukauden ulkomailla asustelu kyllä maistuis taas...
Olen saanut olla viimeiset 7 kuukautta niinkin onnellisessa asemassa, että olen saanut jakaa arkeni seurustelusuhteessa aivan ihanan miehen kanssa. Ennen kuin tapasin tämän miehen, en olisi uskonut, että voin tavata jonkun niin ihanan ihmisen, jonka kanssa on niin hyvä olla. Olen aina ollut jotenkin kieroutunut siinä mielessä, että suurinosa miehistä, jotka ovat yhtään halunneet olla enemmän kuin kavereita, ovat saaneet minut ahdistuksen partaalle. En ole selvinnyt edes treffeille asti, koska minulle on jo kerennyt tulla pakokauhu siinä vaiheessa, kun joku on ehdottanut kahvilla käyntiä. Niinpä olin ihmeissäni, kun tapasin tämän ihanan mieheni, koska kaikki palaset tuntui heti alusta asti loksahtavan paikalleen. Minua ei ahdistanut, en halunnut juosta karkuun, enkä pelästynyt sitä että hän halusi nähdä minua. Olin järjettömän ihastunut heti alkumetreiltä ja se tuntui aivan mahtavalta... En malttanut odottaa, että työpäivän jälkeen näkisin häntä, en halunnut nukkua eri osoitteessa, odotin hänen puheluitaan ja viestejään kuin kuuta nousevaa.
Ensimmäisillä "treffeillä" mieheni järjesti eteemme hurmaavan herkkupöydän, jossa oli vähän kaikkea. Tuntui aivan uskomattomalta, että joku tekee jotain noin hienoa minua varten. Olin aivan sanaton. Ilta jatkui leffaa katsellen, josta kumpikaan ei enää muista, että mikä se mahtoi olla. Muistan vaan, miten ihanalta tuntui käpertyä sohvalle miehen kainaloon. Se tuntui niin luontevalta, että olin varma että se paikka oli tehty vain minua varten.
Parin viikon tapailun jälkeen "jouduin" lähtemään lomalle Kreetalle, koska matkan olin jo aikaisemmin itselleni varannut. Tuntui aivan järjettömältä lähteä viikoksi pois, juuri kun on tavannut jonkun, jonka kanssa haluaisi viettää kaiken aikansa. Ikävä oli valtava koko matkan ajan. Tekstiviestejä lenteli koko ajan ja kuljinkin melkein koko viikon puhelin kourassa typerä kestohymy naamalla, kun olin niin onnellinen. Ikävissäni, mutta onnellinen. Minusta tuntui, että olin saanut elämääni jotain aivan mahtavaa.
Viikon lomailun jälkeen meninkin suoraan viikonlopuksi vielä leirille treenaamaan, enkä vieläkään päässyt mieheni kainaloon. Leiri oli tuskaisa kaiken sen ikävän takia (ja myös siitä syystä, että leiri tuntui aika turhalta). Meinasin lähteä sieltä etuajassa poiskin, jottei tarvitsisi kärvistellä. Kun sitten viimein pääsin takaisin kotiin ja olin lähdössä mieheni luokse, hän oli jo ovellani odottamassa ja muistan vieläkin miten hyvältä se tuntui. Hänelläkin oli ollut kova ikävä minua, eikä malttanut odottaa.
Mies hurmasi minut välittämisellään, hellyydellään, huomioimisella... Muistan kehuneeni innoissani kavereilleni, että olen tavannut miehen, joka oma-aloitteisesti pitää yhteyttä ja haluaa nähdä, haluaa tehdä meille ruokaa ja järjestää mukavia iltoja. "Mä olen löytänyt aivan ihanan miehen!" Olin otettu kaikesta siitä mitä minun eteeni tehtiin. En ollut koskaan saanut niin hyvää kohtelua keneltäkään. Monesti mietin, että olen tehnyt jotain oikein elämässäni, kun olen tuollaisen miehen ansainnut ja välillä en voinut uskoa sitä todeksi.
Tätä nykyä asumme yhdessä, eikä rakkauteni ja välittämiseni ole laantunut tippaakaan. En ole koskaan rakastanut ketään tällä tavoin ja hän tuntuu ihmiseltä, jonka kanssa voisin rakentaa yhteisen tulevaisuuden. Ja sitä haluankin enemmän kuin mitään muuta. Kun tapaa ihmisen, jonka kanssa on hyvä ja helppo olla, jota rakastaa täysillä ja jota ilman ei voisi enää edes kuvitella elämäänsä, ei voi muuta kuin toivoa sydämensä pohjasta että se kestää. Olen maailman onnekkain nainen, että olen saanut tuollaisen ihmisen elämääni.
Ensimmäisten tapaamisien jälkeen kirjoitin tänne seuraavaa:
Sitten sen tytön sydän täyttyi unelmista ja toiveista ja hän oli taas kuin teini-ikäinen ensimmäisten treffejen jälkeen. Häntä pelotti ja silti yhtäaikaa hän oli toiveikas. Tällä kertaa hän oli kuitenkin rohkeampi, vapautuneempi, eikä ahdistunut edes sanoista, jotka olisivat ihan kenen tahansa muun sanomina saanut tytön juoksemaan karkuun. Ja kas, elämä oli yhtäkkiä täynnä hyvältä tuntuvaa jännitystä.
Mmmm.. (marabou) En tietääkseni usko kohtaloon, mutta silti musta on koko ajan tuntunut, että tää on joku "meant to be"-juttu.
Musta on tullut joku negatiivisen asenteen perikuva ja se ärsyttää minua aivan tajuttomasti. Näen kaiken ongelmina, enkä näe missään mitään positiivista. Muutamana viime päivänä mulla on ollut tajuttoman surullinen ja yksinäinen olo. Yksinäisyyskin on varmaan itseaiheutettua, sillä en ole jaksanut nähdä ketään. Ei edes huvita lähteä mihinkään tapaamaan ketään. Sittenpä virun itsesäälissä kotona, kun tuntuu niin yksinäiseltä. Loogista.
Vihaan tällaista olotilaa, minne kaikki positiivisuus on kadonnut..???
Tänään, kun sain kammettua itseni sängystä, sain ihanan lämpimän ja pitkän halauksen omalta rakkaalta ja tuntui, ettei tämä maailma niin paha paikka olekaan.
Rakastan.
Jos olette menossa pääsiäisen kunniaksi bailaamaan, niin tässä vähän vinkkiä mitä tehdä tanssilattialla:
Mä olin töissä. Jep, kuulostaa ihan normaalilta, niinhän normaalit ihmiset tekevät. Ainoastaan, että mä pelkäsin olla siellä, tekee siitä vähän epänormaalia. Kuinka voin käydä töissä, jos minua on alkanut pelottaa koko homma? Pelkäsin jokaista narkkia, jokaista humaltunutta, jokaista vähänkään rähjäisen näköistä miestä. Pelkäsin poistua tiskin takaa, pelkäsin siivota, pelkäsin täyttää hyllyjä... Pelkäsin, että pikkupojat pöllii karkkia ja joudun puuttumaan asiaan. Pelkäsin, että milloin tahansa joku saattaa tulla ryöstämään minut. Pelkäsin niitä, jotka kaivelivat taskujaan, pelkäsin kysyä nuorilta henkkareita, pelkäsin kaikkea. Musta alkaa tuntua, että tässä ei ole enää mitään järkeä. Vai onko tässä koskaan ollutkaan?
Vitsit, mä tarviisin nyt jonkun halaamaan mua, silittämään mun päätä ja sanomaan että kyllä kaikki järjestyy.
