"Muista, että kovin vähän tarvitaan onnelliseen elämään."

Hitsit, kun tuli hyvä mieli pienestä asiasta.

Noin vuosi sitten tutustuin töissä erääseen tyttöön, jonka kanssa ystävystyimme todella nopeasti. Heti löytyi "yhteinen sävel", tultiin toimeen alusta asti ja yllätykseksi oli vielä samanlainen huumorintajukin. Mahtava löytö siis!

Sitten viime kesänä päätettiin viettää juhannusta yhdessä, kun ei sattunut olemaan muitakaan suunnitelmia. Päädyimme sitten hänen ja hänen äitinsä kanssa kolmestaan mökille. Ja mikä juhannus! Varmasti paras vuosiin. Tämä ystäväni äiti suorastaan adoptoi minut omakseen, kun tultiin niin hyvin juttuun. Eikä mökissäkään ollut valittamista. Oli puhetta, että jäädään sinne koko kesäksi vaan syömään ja olemaan ja syksyn tullen suoraan Suurimpaan pudottajaan. Ei olisi haitannut yhtään, sen verran mieli lepäsi siellä ja siinä seurassa.

Tämän kertainen ilon aiheeni taas oli se, että varaäiti oli kysellyt josko tämä adoptiolapsi olisi tulossa myös jouluna heidän tykö. Hitto, miten siistiä. Ei sillä, on minulla ihan oikeakin perhe jonka luokse mennä jouluna, mutta eleenä niin mieltä lämmittävä. Mukavaa sakkia tuo kakkosperhe <3

Harvemmin ystävystyn kenenkään kaverin vanhempien kanssa sen enempää, jos edes sattuu koskaan tapaamaankaan. Joskus ala-asteikäisenä tykkäsin tosi paljon parhaan kaverin äidistä ja hänen kanssaan tuli vietettyä aikaakin (tietysti kaverini oli mukana myös), mutta muuten en olekaan ollut samalla aaltopituudella kenenkään kanssa. Teininä toki erään seurustelusuhteen päättyessä pelkäsin, että tulee enemmän ikävä tämän pojan äitiä kuin tätä poikaa, mutta ei jaksa nyt sitä laskea tähän.

Mutta tosiaan.. niin vaan olen saanut uusia mahtavia perheenjäseniä minäkin! Ihana elämä ♡

Mitäs nyt?

Voihan villi sinkkuelämä! Mulla meni hermot Tinderiin ja poistin kaikki siellä listalla roikkuvat ja melkein koko profiilinkin. Sitten päätin, että antaa sen profiilin siellä kuitenkin lojua, kun mistä sitä tietää jos mun elämäni mies tuleekin siellä vastaan jollain houkuttelevalla kuvalla naamari päässä ja kaljapullo kädessä. Ehhehee.

Kaveri kertoi, että oli jopa saanut kavereita sitä kautta. Hei, aika kiva juttu kuules! Vois itsekin kokeilla. Ainut vaan, että se saattaisi vaatia sitä, että joskus keskustelisi jonkun kanssa tuossa ihmeellisessä ja ihanassa sovelluksessa. Ja kyllähän minä keskustelenkin - jos joku puhuu mulle ensin :D Todennäköisyydet elämänmiehen sekä ystävien löytymiseen siis äärettömän suuret!

En tajua niitä miesten profiileja kyseisessä sovelluksessa. Miksi jokaisella pitää olla se kaljapullo/-tölkki/-tuoppi kädessä? Entäs ne helkkarin hauskat "hei määäkin oon kännissä"-kuvat? Tai sitten ne, joilla se naama ei näy yhdessäkään tai jos näkyy, niin sitä saa arpoa sieltä kaverikuvien seasta, että kukas tää hemmo nyt näistä onkaan.. En myöskään lämpene niille "mä käyn salilla ja otan saliselfieitä kesken treenin ilman paitaa" -kuville. Ehkä mä en vaan tajuu. En myöskään ymmärrä niitä mukaseksikkäitä kuvia, jossa ollaan ilman paitaa ja housut roikkuu turhan alhaalla. Yyyh. Tai sitten semmosta, että on pitänyt siitä omasta pikkumunasta ottaa se kuva sinne myös. Whyyyyyyyyy???? Vaatteet päälle, saatana! Ja mielellään tyylikkäät sellaset.

Mutta luulisin, että suurin osa tuollakin etsii pelkästään yöllistä seuraa ja kuvat ovat siksi tuollaisia. Itse kun ei etsi oikein mitään, niin on hyvä arvostella. Mutta ei minun silti tarvitse tykätä.

Mutta ou nouuuu, nyt olen poistanut kaikki mätsit, niin minne mä nyt laitan hetkiä? Huippuhetkiä olenkin jakanut tinderhistoriassa (not). Pitäisiköhän liittyä instagramiin tai vaihtoehtoisesti hankkia elämä?

- - -
Joku oli vissiin lukenut tilastojen perusteella koko blogin sisällön, onnea hei sulle! Pahoittelut että sisällön taso on laskenut kuin lehmän häntä. Tää on nykyään mun terapiablogi :D Jäädään toki yhdessä odottelemaan, josko kirjoittaja vähän tsemppaisi jatkossa, eikös juu?

Olemisen sietämätön keveys

Erinäisten tapahtumien vuoksi olen joutunut pysähtymään ja miettimään elämääni. Olen ymmärtänyt miten yksin ihminen onkaan loppupeleissä, kun päätyy vaikeiden asioiden äärelle. Vaikka ympärillä olisikin ihmisiä, jotka omalla tavallaan haluaisi auttaa ja olla tukena, yksinäisyyden tunne on valtava.

Olen myös huomannut, että näin 26-vuotiaana minä miellän itseni lähes lapseksi, jonka ei pitäisi tehdä päätöksiä jotka kuuluvat aikuisten elämään. En halua aikuistua. Aikuisten maailma on liian karu ja vaikea. Haluan elää huolehtimatta muista, enkä halua että päätökseni vaikuttavat muihin ihmisiin. Haluan kantaa vastuun vain itsestäni, enkä miettiä miten minun kuuluisi elää ja mitä muut minulta odottavat. Jos haluan tehdä jotain, olisi se miten päätöntä tahansa, en halua kuulla miten minun oikeasti pitäisi tehdä. 

Olen lähes aina mennyt sinne, minne sydän vie. Olen se, joka elää tunteella ja tekee päätökset sen mukaan miltä minusta tuntuu. Joskus se on ollut hyvä ja toisinaan olen päätynyt tilanteisiin jotka eivät ehkä ollut niitä parhaita mahdollisia. Näen silti elämäntapani vahvuutenani. Ainakin olen saanut tehdä kaiken juuri niin kuin itse haluan, vaikkei kaikki muut siitä pitäisikään. 

Viime päivät ovat olleet todella vaikeita ja tuntuu että olen ihan sekaisin. En tiedä mitä ajatella. Olen pettynyt niin moneen asiaan, mutta olen tyytyväinen että se ei ole valintojeni seurausta. Olen järkyttynyt siitä, millaisia ihmisiä olen päästänyt lähelleni ja miten ihmiset käyttäytyvät yllättävissä tilanteissa ja millaista kohtelua olen saanut. Kun luulee tuntevansa jonkun ja kun se ei sitten olekaan yhtään mitä on luullut, tuntee olonsa hämmentyneeksi ja ... en tiedä.. pettyneeksi? 

Tuntuu jotenkin että olisin aika hukassa just nyt.