Kävin tässä yksi päivä keskustelua aiheesta koulukiusaaminen. Totesin heti alkuun, että minua ei kiusattu koulussa. Toteamus muuttui hetkessä muotoon "ei minua silleen oikeasti kiusattu, mutta vähän kuitenkin". Tarkentaessani mitä tämä "vähän kiusaaminen" tarkoitti, tunsin kuinka yhtäkkiä joku alkoi repiä sydäntä rinnasta ja olin taas se pikkutyttö, jota pilkattiin. Hyvä etten itkemään ruvennut. Tajusin, että hittolainen, kyllähän minua kiusattiin ja ottaa koville vielä näin 20 vuoden jälkeenkin.
Onko nämäkin nyt niitä torjuttuja muistoja sitten? Jännä tuo ihmismieli. Tosiasia on se, ettei olisi tarvinnut kuin äidiltä kysyä asian laitaa ja tämä olisi kertonut niistä päivistä kun tytär tuli itkien koulusta kotiin. Milloin oli vääränlaiset vaatteet, kengät tai koulureppu, milloin ei liikuntavälineet miellyttäneet luokkatovereita tai hiukset oli rumat tai sitten koko tyttö.
Kärsin huonoksi onnekseni ihosairaudesta, joka oli pahimmillaan lapsena. Olin päästä varpaisiin ihottuman peitossa. Siinä sitten ihmetellään kun toiset haukkuu rumaksi rupikonnaksi, jotkut välttelee tarttumisen pelossa ja yksi pitää "likaisena". Ja mitä 6-vuotias ujo ja epävarma tyttö haluaisi eniten? Kuulua joukkoon tietenkin. Hieman haastava tehtävä, kun erottuu joukosta vähintäänkin jo sillä jatkuvalla raapimisella, jos ei sitä iho-ongelmaa muuten kerennyt huomaamaan.
Tietenkin mukana oli myös etenkin tyttöjen keskuudessa suosittua kiusaamismuotoa, eristämistä. Ala-asteikäisenä menetin parhaat kaverini yhdessä yössä, kun nämä päättivät kääntää selkänsä ja olla olematta kavereita. Ilman mitään erityistä syytä. Mikään ei kestä ikuisesti, paitsi ehkä kelpaamattomuuden tunne. (Vitsivitsi, kyllä mä ainakin äidille kelpaan)
Kaikista kiusaamiskokemuksista kipein on kuitenkin se, kun minun huudettiin kovaan ääneen olevan liian lihava. Se muistuu aina mieleen aika ajoin vieläkin. Aina kun näen tätä henkilöä, muistan tämän huudahduksen ja aina toivon näyttäväni erityisen hyvältä. Ja vielä näin pitkän ajan jälkeenkin tämä henkilö aiheuttaa negatiivisia fiiliksiä minussa joka kerta kun satun häntä näkemään.
Tuo ihosairaus on onneksi melkein kurissa nykyään, ongelmia ei ole kuin talvisin ja missäpä muualla kuin naamassa. En ehkä koskaan tule olemaan täysin sinut tuon kanssa, eikä asiaa ole auttaneet esimerkiksi naamaani jatkuvaan kommentoineet asiakkaat edellisissä työpaikoissani tai teini-iän poikaystävä, joka tokaisi ihottuman huomatessaan jättäneensä jonkun exänsä kasvoihottuman vuoksi. "Kelpaan, en kelpaa, kelpaan, en kelpaa...."
Olen myös ollut aina väärän mallinen, lapsena liian lihava, teininä liian laiha ja sen jälkeen liian lihaksikas. 19-vuotiaana poikaystäni veli totesi veljensä saavan paljon paremmankin tyttöystävän, jonkun mallimaisen kauniin. Itse olin hänen mielestään kilpaurheilijan vartalolla liian lihaksikas ja epänaisellinen, jopa ällöttävä.
Olen joutunut elämäni varrella tekemään aika paljon töitä sen eteen, että kelpaan - itselleni. Minäkin olen monesti katsonut itseäni peilistä ja nähnyt ruman ja lihavan tytön. Tytön, jonka naama näyttää rumalta ja sairaalta. Olen inhonnut peilikuvaani ja kironnut alimpaan helvettiin kaikki ihottumat ja rukoillut pääseväni siitä eroon.
Mutta työ on tuottanut tulosta: olen oppinut näkemään itseni kauniina. Pidän siitä miltä näytän. Minulla on mielestäni hyvät kasvot ja olen hurjan tyytyväinen kroppaani. Olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Ja minähän kelpaan, jos en muille niin ainakin itselleni!
