Vuosikatsaus 2015

Vuosi alkaa olla lopuillaan, mitä siis jäi käteen? No ei paljon mitään! Mitään mullistavaa ja mahtavaa hehkuttamisen arvoista ei tapahtunut. Ehkä ensi vuonna sitten. Onhan tässä kuitenkin vielä joku puolitoista viikkoa tätäkin vuotta, ehkä jotain hienoa kerkeää tapahtumaan. Ensi vuoden aloitan kuitenkin uudessa asunnossa, uusien toiveiden ja haaveiden kera. Kunhan vaan selviän ensiksi muutosta.

Tämä vuosi on kulunut lähes kokonaan tuon äijän retaleen kanssa, mitä nyt välillä pidetty taukoa. Se on ollut oikein mukavaa noin pääpiirteittäin. Olen viihtynyt, olen rakastanut, olen nauranut katketakseni, on ollut hyvä olla. Tällä kierroksella päästiin jo puhumaan seurustelusta miehen aloitteesta, mutta jostain syystä se kuitenkin kuivui kasaan. Näin sopivasti ennen joulua sitten lähdettiin eri suuntiin, koska vissiin minä en vaan riitä. Mistä näistä tietää... En ymmärrä tuota miestä ja sen mielen liikkeitä. Miksi sanoa mun olleen ihanne tyttöystävä ja silti mä en vaan kelpaa? Jotenkin selittelyn makua. Mutta jospa en antaisi enää kenenkään leikkiä mun tunteilla, vaan päästäisin elämääni niitä, jotka ovat aidosti mukana.

Tänä vuonna olen juossut lääkärissä enemmän kuin koskaan. On ollut nukkumisongelmia, todettu migreeni, kuukausia kestävää kuumetta, murtuneita luita, iho-ongelmia.. mitähän kaikkea. Onneksi on hyvä työterveys. Migreenin takia jouduin sompailemaan eri ehkäisypillereiden välillä (edelliset eivät olisi sopineet migreenin kanssa) ja olinkin sitten parisen kuukautta ihan hirviö. Good times.
 
Tasaisen hyvää mun vuodessa on ollut työt. Viihdyn tosi hyvin vaikka välillä toki stressaakin. Ollaan kuin yhtä suurta perhettä ja meillä on hauskaa yhdessä. Siksi onkin vaikeaa, kun pitäisi nyt vaihtaa työpaikkaa tuntien vähyyden vuoksi. Jos pääsisin opiskelemaan, jatkaisin ehdottomasti tuolla opiskelun ohella.
 
Lomaakin pidin tälle vuodelle neljä viikkoa. Ei jää siitäkään paljon kerrottavaa jälkipolville... meni aikamoisessa sumussa henkisesti, kun minut oli taas todettu kelpaamattomaksi miehen toimesta. Kävinhän toki lämmittelemässä Rodoksella, josta tykkäsin kovasti. Se on paikka, jonne täytyy vielä palata. Reissuun kuului kuoleman pelkoa, hyvää seuraa, palaneet olkapäät, paljon kävelyä, seikkailuja kohteisiin, mitkä paikallisten uskomusten mukaan tuo elämään vähän sitä sun tätä, vesipuistoilua ja jättimäisiä ruoka-annoksia. Ja eräässä hienolla näköalalla varustetussa ravintolassa söin elämäni huonoimman annoksen! Enpä ole koskaan ennen jättänyt syömättä ravintolassa, mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Vuoteen mahtui pari suru-uutistakin. Toisen poismenoa en ole vieläkään sisäistänyt ja odotan hänet tapaavani milloin missäkin. Sellainen hassu isähahmo, kunnon teräsmies. Toinen taas oli vähän enemmän odotettavissa, siltikin vaati vähän pidemmän hiljaisen hetken. Pysäyttäviä juttuja.

Muutoin mun elämä on ollut ihan tavallista koko vuoden. Olen treenaillut kun en ole ollut vammainen tai kipeänä, vetänyt treenejä normaaliin tapaan. Toiminut valmentajana ja sen sellaista.

Ensi vuodelle lupaan yrittää tehdä enemmän asioita, jotka parantaa mun elämänlaatua. Välillä tuntuu, että vuodet vierii liian nopeasti, enkä pysy perässä. Kuin aika menisi hukkaan. Haluan olla enemmän läsnä tässä hetkessä.

Risteyksessä

Siivosin taas vaihteeksi tätä sivua, kun tuntui että ne vanhat tekstit ahdistaa liikaa. Mutta taas olen täällä kirjoittelemassa ja taas on sydän särkynyt. Mikään ei tunnu muuttuvan. Olen ollut rikki ja äärettömän surullinen, ikävissäni, yksin... Helvetin yksinäinen. Tällä kertaa kuitenkin tuntuu, että kaikki on toisin. Että tällä kertaa tämä on lopullista, ei ole enää paluuta. Ei enää säätämistä, ei mahdollisuutta seurusteluun. Jollain tasolla olen hyväksynyt asian, vaikka tuntuukin pieneltä kuolemalta ja tekisi mieli ottaa yhteyttä ja muuta typerää. Tuntuu, kuin olisin jonkinlaisessa elämän käännekohdassa, josta lähden nyt rakentamaan omaa elämääni. Tuo ajatus tuo tietynlaista turvaa ja mielenrauhaa, sillä en malta odottaa "uutta elämääni". Haluan viimein saada elämäni sellaiselle raiteelle, johon olen tyytyväinen. Paljon on tekemistä unelmien saavuttamiseen, mutta paljon olen valmis tekemäänkin.

Viime päivinä minuun on iskenyt kaikki maailman kuumeet. Löytyy koirakuume, vauvakuume, ihan se oikea kuume, matsikuume, matkakuume... mitähän vielä..? Koiran hankintaa olen miettinyt vakavasti pitkän aikaa, sillä olisihan se aivan ihanaa jos kotona olisi joku söpö karvapallero, jonka kanssa leikkiä ja jonka ottaa kainaloon. Eikä varmasti olisi niin yksinäinen fiiliskään. Tuo vauvajuttu on vähän hankalampi toteuttaa, ellei sitten ole täysin välinpitämätön siitä, kuka se isäehdokas olisi. Ehkä joudun odottelemaan vielä, jos joku ihana mies vielä saapuisi elämääni ja haluaisi joskus kanssani perheen. Toivoa sopii.

En ole päässyt treenaamaan ikuisuuksiin kunnolla. Olen kärsinyt vammoista sekä sairastellut paljon. Olenpa nytkin kuumeessa. Palo olisi silti todella kova. Haluaisin päästä tekemään kunnon treeniä taas ja testata, että jaksaako se vanha vielä. Vammoista olen luultavasti parantunut, joten enää ei tarvitse odottaa kuin kuumeen laskua. Ei malttaisi millään!

Ehkä alan taas päivittelemään treenikuulumisia jos/kun ne alkaa taas rullaamaan. Mitään hullua avautumisblogia en enää pidä, joku roti tähänkin hommaan!

P.S Missä ne tähdenlennot on? Haluan toivoo.