Ethän sekaannu lapseni kasvatukseen, kiitos.

Näin lapsettomana on tosi helppo arvostella toisten kasvatustapoja. Ja muiden arvosteluhan on mukavaa ja kehittävää. Luin juuri iltalehden sivuilta jotain kasvatusohjeita otsikolla "Miten saan lapseni koneen ääreltä nukkumaan?" - Siis anteeks mitä? Are you fucking kidding me?! Kukahan tuollaisessa perheessä oikein määrää..? Ei luulis olevan kovin vaikeaa sanoa lapselle, että nyt loppu pelaaminen ja passittaa nukkumaan. Tuntuis vähän, että kasvatus on mennyt vähän perseelleen jos lapsi on se, joka määrää.

Töissä olen huomannut myös kasvatuksen puutteen monien lapsien kohdalla. Lapset juoksentelevat miten sattuu, heittelevät pöydiltä tavarat lattialle ja vaatteita revitään tarkoituksella hengareista lattioille. Ja mikä parasta - vanhemmat eivät reagoi mitenkään. Se kai on sitä kuuluisaa vapaata kasvatusta. Muutaman kerran olen pyytänyt myymälässä potkulautailevia (onko sen härvelin nimi edes potkulauta vai keksinkö sen juuri itse?) lapsia lopettamaan ihan heidän oman ja muiden turvallisuuden vuoksi. Vanhempia ei ole kiinnostanut.

Kerran yksi asiakas koki mielestään hirveää vääryyttä, kun pyysin hänen arviolta kaksivuotiasta lastaan lopettamaan painavien sukkakorien työntelyn. Tein sen oikein ystävälliseen sävyyn, mutta sillä ei ollut merkitystä asiakkaalle. "Ei lasta saa rajoittaa", minua ohjeistettiin. Entäs jos se kori olisi kipannut ja lapsi olisi vaikka jäänyt alle? Entäs jos korin helposti irtoavat jalat olisivat tehneet tepposet? Ja muutenkin, eikö kannattaisi opettaa lapselle jo alkuunsa, ettei jokapaikassa voi tehdä ihan mitä huvittaa? "Lapsi laittoi teidän sisustuksen uusiksi, ei kai haittaa.. Lasta ei sovi rajoittaa, tiedäthän."

Tämä asiakas päätti sitten naama punaisena huutaa minulle miten kamala ihminen minä olen ja miten törkeää kohtelua hän on saanut osakseen. "En tule tänne enää ikinä jos sinä olet töissä!" - - "Tästä laitan kyllä palautetta esimiehellesi!" Totesin vaan, että "ole hyvä vaan, mitään pahaa en ole tarkoittanut ja pahoittelen jos tuntuu että olen loukannut", samalla toivoin että myymäläpäällikkö olisi ollut paikalla ja saanut tuon punaisena huutavan asiakkaan huolekseen. Kuulemma minun naamasta näkyi, että haluan olla vain ilkeä ja mitä kaikkea siitä nyt näkyikään... "Sinä et tajua mitään koska sinulla ei ole lapsia" - - ehkä, mutta jos joskus lapsia saan, niin satavarmaan eivät elä kuin pellossa.

Huonolla kasvatuksella saadaan aikaan muunmuassa ne ihanat teinit, joita myymälässä käy myös pudottelemassa vaatteita lattialle ja pelaamassa jonkinmoista "vaatejalkapalloa". Vapaa kasvatus, motherfuckers!

Sitten ihmetellään kun tekee harkkaa työkkärin kautta 18-vuotiaana puoli-ilmaiseksi monta kuukautta, eikä työllisty. Mutta kun on tottunut siihen, ettei vaadita paljoa ja mihinkään ei kannusteta, niin ei kai sitä tajuakaan miten työyhteisössä kuuluisi olla. Tai sitten se on luonnekysymys, mistä minä tiedän. Mua vaan ärsyttää laiskat ihmiset.

Lasten kasvatuksesta puheenollen, tulee aina kuunneltua erään ystävän tarinoita elämästä kahden tyttären äitinä. Siis jotkin ekaluokkalaiset on niin pelottavaa sakkia! Järkyttävää kiusaamista, johon vanhemmat ei puutu mitenkään. Sitten ystäväni tytär tulee kotiin ja kertoo et pelottaa kun kaverille kävi näin ja näin. Ja sitten kiusaajan vanhemmat kieltävät asian täysin, että "ei meidän lapsi nyt semmosta.." ja aletaan syyttää kiusattua valehtelemisesta. Tulee sellainen turvallinen fiilis tästä maailmasta, että tänne vois alkaa puskemaan tuota jälkikasvua noin niin kuin heti.

Että silleen. Ja sitä paitsi oonhan minä lapsenkasvatuksessa ihan mestari - mä oon katsonu Supernannya!

Taasko sulla on uus mies?

Kaveripiirissäni on vallalla sellainen uskomus, että mulla olisi paljonkin sutinaa vähän joka puolella. Vähän huvittavaa sinänsä, kun näin ei todellakaan ole.

Yksi ilta oltiin iltaa istumassa eräässä pubintapaisessa ja kun palasin juomineni tiskiltä todeten jutelleeni "mukavan oloiselle miehelle", palaute oli jotakuinkin "miten sinä koko ajan niitä miehiä löydät?" -tyyppinen. Siis mitääää? Minä vain JUTTELIN sen kanssa, kyseessä ei valitettavasti ollut vuosisadan rakkaustarina tai mitään muutakaan yhtä jännää.

Välillä joitain miespuolisia tuttuja on erinäisistä syistä johtuen (hoidatko tämän tilikirjanpidon, tässä sinulle puhelin, hoida urheiluseuran asioita...) käynyt kyselemässä minua töissä. Työkaverit ovat uteliaina tulleet koputtelemaan olalle, että "oliko tuo joku sun mies?" Whaaat? Joo, yks niistä sadoista joita pidän jonossa sopivaa hetkeä varten!

Sitten TINDER! "Taasko sulla on siellä joku?", "no mikäs mies sulla nyt on?".... Voi saatana. Enhän mä ole edes treffaillut yhdenkään tinderimiehen kanssa!

Oon myös ihan täysi pleijerinainen. Yhteen aikaan puhelin piippasi viestiä parilta mieheltä yhtä aikaa (joista kummastakaan en ollut kiinnostunut ja yritin hienovaraisesti sitä heille tuoda esille*) ja TADAA: olen player! No, todellakin!
*Miten muuten torjutaan mies kohteliaasti ja ystävällisesti???

Kerran sitten ystäväni kanssa baarissa ollessani tämä yksi ja ainoa mies, ketä olen koko tänä sinkkuaikanani hetken tapaillut (exää ei nyt lasketa) tuli vastaan, halasi ja vaihtoi muutaman sanan.. "Siis kuka tuo oli??? Miks et oo kertonut mitään? Vähän kuuma! Kuin paljon miehiä sä oikein piilottelet?" Ööööö? Kyllä mä kerroin joo. En piilottele. Tosin oishan se ihan kiva, että tarpeen tullen vois aina raahata kellarista miehen ihmisten ilmoille ja muuten vaan pitää sitä siellä jemmassa. Vai niitä?

Mähän sanoin, VILLIT on kuviot!

Eilen mulla oli hirveä tarve omalle miehelle. En tiedä mistä se johtui, ehkä kun oli vähän lämpöö. Oisin halunnut olla rakastunut ja kaikkee. Ja silleen luvallisesti rakastunut. Tosi stressaavaa se, kun joutuu pitämään omat tunteet kurissa ettei vaan satu ja plaaplaa. Tänään ei kai ole enää lämpöö, kun ei huvita enää olla rakastunut. ;)



P.S. En oikein tiedä mistä tämä sarkastinen ja hieman lapsenomainen kirjoitustapa on nyt saanut alkunsa. Mutta mua huvittaa se. Ja mähän oon tän blogin tärkein lukija, joten jos tää ei lopu, niin se jatkukoon!
Olenkohan saanut aivotärähdyksen?

Kuinka löydät elämäsi miehen baarista (ja muita satuja)

Oon ollut tyytyväinen tilanteeseeni, johon ei kuulu parisuhdetta. Olen oppinut olemaan yksin, eikä pakonomaista tarvetta ole löytää yhtään ketään. Eikä tällä hetkellä edes kiinnostakaan löytää. Mutta auta armias kun vietät krapulapäivää yksin kotona! "Yhyy, mä oon niin yksin ja elämä on rankkaa! Oispa mullakin joku, yhyy.." Mut hei, mulle tuleekin aivan kamala darramasis joka kerta.

Viime kesä meni aikalailla niissä merkeissä, että tykättiin bailata tyttöjen kanssa. Sitten ne dagen efterit oli täynnä just tota "mä tarviin miehen" -settiä. Päätettiin aina, että ensi kerralla löydetään miehet. - Ai baarista muka? Niin varmaan. Itse lähinnä keskityin niihin juomiin, kreisibailaukseen ja ysärihittejen toivomiseen dj:ltä. Ei siis löytynyt.

Kerran kaveri oli ilmoittanut pöydästä lähtiessään, että "nyt mä lähden etsimään miehiä!", "tuo mullekin!", pyysi Tinde ja jäi juttelemaan tuttujen kanssa. Kohta oli ollut pöytä täynnä miehiä, mutta en vissiin tajunnut. Tai en tajunnut kiinnostua. Kyllä oli tullut kaikkien kanssa juteltua, mutta eiiii.

Sitten kerran oli yks Vauva, joka jäi roikkumaan samaan pöytään koko illaksi ja katsoi pahalla jos juttelin jollekin miehelle. En edes tajunnut, mut kaverit kertoi sen luulleen vievänsä mut kotiin illan päätteeksi. Millon ihmeessä oon kerennyt muka lähettää sellasta signaalia?

Tapasin mä yhden pojan yks kerta, jonka kanssa tulin tosi hyvin juttuun, huumorintaju oli samanlainen (paska) ja oli helppo jutella ja kaikkee. Sen mä torppasin kuitenkin suorilta, koska siinä oli niin paljon vikoja. (poltti röökiä, ei ollut koskaan kuullutkaan käsitteestä 'urheilu', oli niin saatanan laiha että ois mennyt vuoden palkka sitä lihottaessa puhumattakaan sen tyylitajusta). Neeeeeext!

Joskus kävi ihan ihme tapaus, joka sai mut epäilemään ystäväni mielenterveyttä. Tyttö halus lähtee joidenkin randomejen kans ajelee pitkin kyliä kun oltiin selvitty pilkun jälkeen ulos baarista.... No mehän tytöt mentiin! Eihän siinä valittamista muuten, mutta mä inhoan turhanpäiväistä autolla ajelua, tyhmiä ihmisiä (joiksi luen nämä kaksi miestä) ja sellaisia yksinkertaisia maalaistollukoita (lue edellinen). Kai se sit hyvin meni sekin, kaveri vaihtoi numeroita vain laittaakseen tollukan estolle ja minä pääsin puolen tunnin valittamisen jälkeen kotiin nukkumaan. Ei natsannut.

Baarissa kaikenmaailman "tag along":it on tullut tutuiksi. En oikein vielä ole saanut selville, et miks ne olettaa niiden seuran olevan haluttua, varsinkin kun kukaan porukasta ei edes juttele heille. Kerran oli tällainen herrasmies, jolle jopa juttelin alkuillasta jonkun aikaa. Sitten kun minulta oli kysytty arviolta viisi kertaa mistä tunnen mukana olleen ystäväni, päätin jättää keskustelut sikseen. Jatkettiin matkaa tyttöjen kesken, tanssittiin, tutustuttiin ihmisiin ja mitä näitä nyt on. Sitten muutaman tunnin päästä mies tulee meidän pöytään kysyen "minne te oikein hävisitte?" :o Kun se sitten päätti herrasmiesmäisesti puristaa tissistä, tiesimme että on aika vaihtaa baaria.

Eräänä iltana vastaan tuli yks HELMI!! En ole varma mitä se oikein yritti, mutta sen taktiikka oli olla mahdollisimman vittumainen ja ilkeä! Ainoa positiivinen asia mitä se osasi sanoa, oli: "sulla on kyllä tosi hyvä ryhti" ja sitä se sitten toisteli niiden vittuilujen lomassa. Sitten kun aloin olla jo valmis väkivaltaisiin tekoihin, se tarjosi drinkin ja jatkoi matkaansa. :D Hurmaava kaveri.

Että niin, ei löydy miestä baarista. Paras vaan keskittyä siihen juomiseen.

Villit kuviot

Olen vähän yli vuoden ollut täysin vapaalla jalalla ja nyt ajattelin kertoa vähän villistä sinkkuelämästäni. Koska sehän on siis melkein kuin suoraan Sinkkuelämää-sarjasta!

No ei oikeasti.

Tasan yhtä miestä olen tapaillut hetken verran ja loput ajasta oonkin joko ollut exän kainalossa tai hätistellyt kiinnostuneita. Mä oon ihan surkee sinkkuilija, mä en jaksa vaivautua. Tai ehkä se on sitä et en vaan kiinnostu. Tarviin semmosen fiiliksen et klikkaa.

Viime kesänä uuden puhelimen osto mahdollisti kaiken uuden ja jännittävän eli liityin Tinderiin. Tottakai! Selasin koko "valikoiman" läpi sen enempää ajattelematta, "ei - ei - ei....". Sitten ne loppui, hitto. Poistin koko paskan. Lisäsin sen sitten uudestaan ja päätin etten laita sitä "ei":tä kaikille. Hirveesti tuttuja ja kaikkee, hoh. No nyt mulla on sit tinder täynnä mätsejä, joille en puhu mitään! Tosi kiva peli.

Tinderistä puheenollen... Olin viikon lomalla Mallorcalla ja eräs ilta tuli vedettyä ihan pienen pienet kännit. Olin sit viihdyttänyt itseäni tinderissä aamun pikkutunneilla ja vissiin sit tykänny ihan kaikista. Olipa sit vallan mahtavaa aivan jäätävässä darrassa tajuta tämä tosiasia ja kuunnella puhelimen jatkuvaa piipitystä kun kaikki halus jutella. Ihan työstä kävi se poistelu.

Tinderissä on muuten tosi jännittävää kun voi lisätä "hetkiä". Oon tehny tutkimusta jonkun verran ja tiedän et humoristiset piirrustukset ei kerää tykkäyksiä, mut sen sijaan kuva pizzasta neljän aikaan aamuyöllä on iso hitti!

Joo. Mun ehkä pitäs poistaa koko tinderi. 

Mut on mulla muutakin jännää täs ollu meneillään. Yks poika laitteli pirun tiuhaan viestiä ja kyseli et millon voitas lähtee treffeille ja kaikkee. No mua ei oikein kiinnostanut ja mietin sit et miten annetaan pakit nätisti, kun en ole koskaan oikein osannu.. Jotain tylyä mä vastailin sitten ja se sitten lopetti. Muutama viikko sen jälkeen se oli tatuoinu ex-muijansa nimen itseensä. Mua vähän nauratti.

Et hei onhan tässä ollut kaikenlaista! Pitäs varmaan pistää jännittävä sinkkublogi pystyyn.

Anna mun jatkaa...

Kevyet puolitoista vuotta hiljaiseloa vietetty tämän blogin puolella ja nyt sitten tuli ikävä. Ei sillä, että minulla mitään sen suurempaa asiaa olisi tai jotain suurta ja merkittävää olisi tapahtunut - ehei! Minulle vaan tuli ikävä turhanpäiväistä kirjoittelua.

Puolentoista vuoden takaisista toki on mielialat nousseet huomattavasti. Ensinnäkin olen lopettanut sen paskan työn jossa kiduin työuupumukseen asti, pääsin yli erosta ja vaihdoin kämppää (yksi parhaista päätöksistä ikinä oman mielenterveyden kannalta) ja pääsin yli myös masennuksesta, joka tuntui oikeasti tappavan mut sisältä. Olen myös paremmassa asemassa työpaikassani tällä hetkellä. Ihan hyvin siis pyyhkii! Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että kyllä sä tästä selviät, mä en olisi uskonut. Mutta tässä ollaan maailma!!!! ;)

Äiti sanoi mulle joskus että ihmiselle annetaan elämässä koettelemuksia just sen verran kuin se kykenee ottamaan vastaan. Mun koettelemukset on vissiin nyt ohi, sen verran raskas matka on ollut. (jonkinmoista optimismia?)

Pääpiirteittäin kuitenkin kaikki on kuten ennenkin, elämä on täytetty työllä, urheilulla ja kavereilla. Sellasessa elämässä on hyvä olla.

Nyt mä makoilen sohvalla peiton alla, enkä haluais olla missään muualla<3