Uuden vuoden juhlinta päättyi tällä kertaa katkeriin tunnelmiin, suruun ja itseinhoon. Tuhosin kaiken sen hyvän, mitä elämässäni oli. Kankkulan kaivoon heitin toiveet onnesta, omasta perheestä, yhteisestä elämästä jonkun maailman rakkaimman ihmisen kanssa. Niin ne sanoo, että parisuhteen tuhoamiseen tarvitaan kaksi ja kai ne ovat oikeassakin. Mutta silti tuntuu, että jos olisin osannut olla parempi niin asiat olisivat toisin. Toisaalta asioiden korjaamiseen tarvitaan myös kaksi, jotka tosissaan yrittää parantaa tilannetta, nyt niitä ei tainut olla yhtäkään.
Kun on liian kovat paineet molemmilla, ei voi lopputulos olla hyvä. Ihannemaailmassa ei olisi rahaongelmia, vaikeuksia töissä ja ihmiset jaksaisivat kunnioittaa toisiaan. Ihannemaailmassa ongelmien ilmaannuttua niistä yritettäisiin selvitä yhdessä, eikä omien toimien tuloksena ajettaisi toista kauemmas. Myöskään "minä annan sinulle yhden mahdollisuuden" ei kuuluisi sanavarastoon, vaan olisi itsestäänselvää yrittää yhdessä.
Olen juuri menettänyt kaiken mitä halusin elämältä. Jotkut sanoo, että kaikesta selviää... Niin kai sitä. Mutta millä hinnalla..? Entä jos tuntuu, ettei voimat riitä enää mihinkään uuden elämän rakentamiseen? Ja kun on jo menettänyt kaiken, niin mistä niitä voimia muka saa? Ja miksi haluaisikaan enää aloittaa alusta..? Kun tietää jo valmiiksi, että paskaahan tämä tulee olemaan tästä eteenpäin? Jos olet menettänyt kaiken, mitä positiivista on enää odotettavissa? Ei edes huvita selvitä tästä.
Tunnen olevani kuin painajaisessa, josta toivon koko ajan herääväni ja palaavani takaisin niihin aikoihin, kun kaikki oli hyvin. En tunnu heräävän ja tuntuukin äärettömän pahalta kun pikkuhiljaa todellisuus lyö vasten kasvoja. Silti toivon koko ajan, että ehkä asiat korjaantuu, ehkä saan vielä elämäni miehen takaisin, ehkä hän voi tulla sen verran vastaan, ettei lähtisi ja jättäisi. Mutta se on turhaa toivoa. Yksin olen, niin kuin minut oli tarkoitettukin.
Kuolen sisältä.
