Väreissä kevääseen

Tämän kevään juttu näyttäisi olevan kirkkaat värit joko tehosteena tai sitten sotkettuna toisiinsa päästä varpaisiin.

Nadine Warmuth

Sofia Vergara

Splash / AOP

Ei kyllä noin villejä väriyhdistelmiä tulla näkemään minun päälläni tänä keväänä, en ole valmis. Minun silmääni näyttää aika pahalta. Oranssi tai keltainen ei koskaan ole ollut minun värini muutenkaan, eikä vihreäkään oikein istu.

Tyylikkäämpää värien yhdistelyä Guccin tapaan esitteli Strictly Style:n Mrs. V puolitoista viikkoa sitten ja näyttääkin aikas hyvältä. Kannattaa tsekata myös tämä. Itse tykkäsin eniten turkoosista ja pinkistä, en tosin ihan noin räikeänä kuin tuossa Martin Grantin mallistossa; vähän vaatimattomampi riittää minulle.
Diane von Furstenbergin kokonaisuudet joita tuohon Strictly Stylen postaukseen oli liitetty, näyttivät rennon kesäisiltä, aivan ihania. Tervetuloa värit!

Toinen juttu tälle keväälle näyttäisi olevan eri puuterisävyt. Että eikun täydentämään vaatekaappia puuterilla ja väreillä!

Nina Ricci:

Fendi:

Aivan ihana kuvakollaasi Chloen mallistosta: http://strictlystyle.blogspot.com/2011/02/chloe-ss-2011-puuteria.html. Kokonaan en lähtisi puuteriin pukeutumaan, enkä ole varma sopiiko nuo sävyt minulle muutenkaan, mutta kivaltahan nämä näyttävät. Yhdistelisin tuttuun ja turvalliseen mustaan tai valkoiseen. Tuon kyseisen postauksen viimeinen kollaasi ja sen korut ja clutch - oooh, I DIE.

No stress

Viimein olen saanut vähän noita työasioita kuntoon (ja hankkinut itselleni neljännen tulonlähteen) ja aikataulut alkaa näyttää ihan hyvältä. Toukokuun vuorot täytyy vielä saada muutettua, mutta muuten olen ihan tyytyväinen. Nyt vaan pitää olla tarkkana noiden veroasioiden kanssa, etten ylitä tulorajoja.. Neljä palkkalaskelmaa kuukaudessa on kuitenkin enemmän tarkkailtavaa kuin yksi.

Kuka sanoikaan, että on vaikeaa saada töitä..? No itseasiassa minä olen joskus työttömänä ollessani tuskaillut sitä, kun minusta päiväkin työttömänä tuntuu liian pitkältä ja ahdistavalta ajalta. En kestä olla tyhjän päällä hetkeäkään. En halua joutua miettimään, että mistä saan rahaa ruokaan, jos sitä työpaikkaa ei heti löydykään, puhumattakaan vuokrasta ja muista laskuista. Ja mikään ei ole niin inhottavaa kuin taistella KELA:n kanssa tuista, joita ne eivät halua missään tapauksessa antaa vaikka miten olisit rahaton ja mikään ei tunnu nöyryyttävämmältä kuin raahata tilinauhoja nyrpeille tädeille toimeentulotukea varten. Se on aivan tajutonta paperisotaa, eikä kukaan halua antaa minkäänlaista tukea vaikka tilin saldo selkeästi alkaa nollalla. Siinä samassa rappioalkoholistit kyllä saavat omat tukensa, vaikkei minkäänlaista aikomustakaan ole koskaan mennä töihin ja maksaa tuloistaan veroja. Onnellisia ovat ne, joilla palkkatyö on.

Pari päivää tässä on mennyt aivan sokerikuorrutteisesti ruokavalion suhteen ja ihan luvan kanssa. Enää ei pysty. Tulee paha olo kun ajatteleekin sokeria. Miten joku voi syödä joka päivä karkkia? Huh. Söin eilen iltapalaksi korvapuusteja ja join kaakaota varmaan ensimmäistä kertaa vuoteen, ihan jees.. Olen myös syönyt sämpylöitä ja voin sanoa, että ei tarvitse ehkä hetkeen syödä niitäkään. Kroppa on jonkinlaisessa shokkitilassa tästä äkkinäisestä muutoksesta ruokavaliossa ja minulla on nyt huono olo koko ajan. Oisko bulimialle sauma tässä..? Muutenkin vaaleasta leivästä ja tuollaisesta tulee sellainen raskas ja väsynyt olo, ei toimi sitten yhtään.

Valmistauduin muuten viikonlopun mittelöihin päivää ennen ostamalla kaupan karkkihyllyn tyhjäksi (lähinnä suklaata) ja mikä parasta - ei tehnyt yhtään mieli mitään karkkia tai sokeria missään muodossa kisojen jälkeen. Kävimme tyhjentämässä ABC:n noutopöydän ja se riitti ihan hyvin. Toki söin karkkiakin sitten myöhemmin, mutta sille ei ollut mitään huutavaa tarvetta.
Tuohon valmistautumiseen muuten kuului myös kynsien lakkaus ja kaikkien kisoissa tarvittavien vaatteiden pesu. Jonkinsortin rituaali.

Lisa Rinna, I've got your upper lip!

Mistä tietää, että on antanut kaikkensa kisoissa? Siitä, että on seuraavana päivänä ihan lopussa, eikä jaksa tehdä yhtään mitään. Jokaiseen lihakseen sattuu, tavarat ei pysy käsissä, ei pysty ajattelemaan ja tekisi mieli vaan maata paikallaan sikiöasennossa. Hädin tuskin pääsin tänään ylös sängystä... ja sekin ihme tapahtui vasta iltapäivällä 12 tunnin yöunien jälkeen.

Söpöjä naisellisia pikkulisiä olen hommannut itselleni: muodottomaksi turvonnut nilkka, mustunut kyynärvarsi, kaksinkertaiseksi turvonnut peukalo sekä täysin ilmaiset täytteet ylähuuleen. Puspus, turbohuuli.

Kisareissu oli aivan mahtava. Lähdin matkaan siitäkin huolimatta, että koko viikon olin kärsinyt flunssan poikasesta. Arvioin kuitenkin oman kuntoni niin, etten pitänyt sitä tuhoon tuomittuna ratkaisuna. Missään vaiheessa minulla ei ollut kuumetta, enkä ollut täysin flunssan kourissa ja kipeäkipeä, vaan sellainen pieni tunne siitä alkavasta flunssasta oli. Keskiviikon treenit jouduin keskeyttämään hengen ahdistuksen vuoksi ja silloin olin melko varma, että kisareissu jää minun osaltani välistä. Koskaan en treenaa jos olen oikeasti kipeä, sillä niin tärkeää tämä ei ole, että omalla hengellä ruvettaisiin leikkimään.

Tietenkin sitä jää miettimään, että mihinkä sitä olisi sitten pystynyt, jos olisi ollut täysin terve ja happi olisi kulkenut normaaliin tapaan. Mutta tämä on valintojen maailma - itse olen valintani tehnyt ja niiden takana on seisottava. Turha jäädä miettimään. En siis ole täysin tyytyväinen suoritukseeni, vaikka kaikkeni olenkin antanut - sen kaiken, mitä sillä kunnolla pystyi tekemään. Vaikka miten voittaisi, en välttämättä ole tyytyväinen siihen mitä olen tehnyt, koska homma täytyy hoitaa hyvin.. ja otella omalla tasolla. Ehkä olen huono voittaja, mikään ei riitä. Aina pitää olla parempi ja parempi. Vaadin itseltäni paljon, enkä anna paljoakaan anteeksi. Monesti hyvä häviökin on helpompi niellä, kuin huono voitto.

Näistä pikkukisoista saa aina osviittaa siihen, miten treenit ovat kulkeneet; mitä on tehty oikein ja missä on parantamisen varaa. Huomaa, että mitä pitää treenata lisää, mihin pitää kiinnittää enemmän huomiota. Näitä on hyvä pohtia tässä lepopäivien aikana ja lähteä sitten kehittämään itseään treeneihin uudella innolla.

Tärkeintä ei ole voitto - vaan vastustajan täydellinen nöyryytys.

Patience a virtue (yes it is)

Rauhoittavaa sinistä ihan omasta stressitasosta johtuen ;)

Päivän ohjelma.

Sain tänään oikein hyviä uutisia: työt lisääntyy! Sain nimittäin erään hakemani paikan konsernin sisältä. Harmikseni en osaa iloita tästä nyt yhtään, sillä tämä aiheuttaa minulle lisästressiä tajuttoman paljon. Joudun muokkaamaan kaikki aikatauluni uudestaan. Yritän sovittaa kaikki mahtumaan tähän uuteen aikatauluun ja vaihdella työvuoroja, jotta pystyn osallistumaan mm. SM-kisoihin toukokuussa. Apuaaaaaaaaa!

Tyypillistä minua: sain mitä halusin ja siltikään ei ole asiat hyvin. Rasittava asenne.

Pitäisi päättää, että lopetanko erään osa-aikaisen duunin tässä samalla kokonaan, vai yritänkö saada senkin tässä vielä toimimaan.. Olen saamassa mitä ilmeisimmin lisätunteja myös tuolta "pääduunista", joten nekin pitäisi saada toimimaan tässä yhtälössä. Helppo elämä kun on kolme eri työpaikkaa!

Kaipa nuo vielä saadaan toimimaan. Lähden nyt tyhjentämään kaupan HeVi-osaston. Loppuun vielä hyvän mielen musiikkia.
Tuo koko Corinne Bailey Raen levy saa minut aina hyvällä tuulelle, koska se muistuttaa minua vuoden 2006 Lontoosta, vapaudesta, rennosta fiiliksestä, siitä ihanan lämpimästä kesästä mikä silloin oli - ja olen kuin olisin siellä. Good times.

Rainbows and butterflies

Tänään saapui postiluukusta seuraavaa:

Cosmopolitan - jokanaisen raamattu (NOOOOT). En ole oikeastaan ihan varma, että miksi edes tilaan kyseistä julkaisua, kun ainakin viime aikoina se on ollut täynnä pelkkää .. noh.. paskaa. Ehkä minä uskon sokeasti, että se vielä ryhdistäytyy ja alkaa miellyttää minua enemmän. Pakko myöntää, että tällä kertaa lehdessä oli huomattavasti enemmän mielenkiintoisia juttuja kuin yleensä, ehkä sokea uskoni ei olekaan turhaa..?

Tuossa on kahdeksan "hyvän olon kuvaa" jotka kehoitetaan repimään talteen. Why not..? En tiedä toimiiko tuollainen oikeasti, mutta lehdessä kerrotaan että näitä on jopa tutkittu (mikä ei koskaan kerro mitään luotettavuudesta, mutta kuitenkin) ja merkitykset näille kuville ovat:
1. Sininen rauhoittaa ja lisää luovuutta
2. Vihreä nostaa mielialaa ja  tuo hyvää oloa
3.Tulen tai auringon katselu saa olon tuntumaan lämpimämmältä
4. Mitä leveämpi hymy, sitä enemmän vuosia on edessäsi.. (:D)
5. Sateenkaaria katselemalla pääsee makeanhimosta
6. Punaisen katselu auttaa keskittymään yksityiskohtiin
7. Maisemien katselu lisää empatiaa
8. Aivojumpalla rauhoitutaan (ja unohdetaan ikävät asiat)

Tämän takia vielä kerta kiellon päälle:

En tiedä teistä, mutta kyllä minun vaan tekee mieli suklaata... :D

Sitten toisiin aiheisiin, nimittäin RUOTSIIN. Eräs kehonrakennuksesta kiinnostunut tuttavani linkitti Body-lehden artikkelin, joka kertoi Ruotsin poliisin oikeudesta ottaa kenet tahansa mukaansa kadulta dopingtestiin, jos epäilee häntä doping-rikkeestä. Noissa kuntosaliratsioissa testeihin on viety naisia, koska heillä on ollut poliisin mielestä "aika isot olkapäät".
Siis onko tämä ihan tarpeellista? Eikö ihmisellä voi olla lihaksia ilman dopingia? Ja mistä tällainen vainoaminen on saanut alkunsa? Onko joku kukkahattutäti miettinyt, että katukuvassa on liian lihaksikkaita ihmisiä ja olisi paljon kivempaa, jos kaikki olisivat ns. laihoja läskejä? Voi vaan miettiä, että huvittaako treenata niitä olkapäitä, kun sinut saatetaan pidättää siitä hyvästä...

HEJA SVERIGE!

Oma treenaaminen oli tänään aivan ala-arvoista settiä, ei tarvitse pelätä olkapäiden kasvua tai mitään muutakaan. Hengenahdistusta ja huonoa hapenottokykyä havaittavissa... Joskohan se huomenna iskisi sen kuumeen päälle..? En tosin ole vieläkään luovuttanut viikonlopun suhteen. Tätä, jos mitä, voisi kutsua optimismiksi.

Lopuksi vähän vihreää. Kohoaako se mieliala, häh?!

On ilmoja pidellyt!

Olen luopunut aika päiviä sitten kaikista vähäisistäkin tyylikkyyden rippeistä ja kulkenut viime aikoina kodin-töiden-treenisalin väliä toppatakissa, tuulihousuissa ja tennareissa; farkuista tai villakangastakista ei ole näkynyt vilaustakaan. Alkaa toki vähitellen ärsyttää, että ennen kuin pääsee ovesta ulos täytyy pukea päälleen kolmet housut, neljä paitaa ja kahdet sukat ja silti on kylmä ulkona.

Kerroinko jo, etten ole yhtään talvi-ihminen? ;)

Tästä kylmyydestä johtuen olen viettänyt kasvavassa määrin aikaa kotona, ja tämä alkaa tehdä minut hulluksi vähitellen. Tällaisinä päivinä toivoisi, että omistaisi auton jota saisi kaivaa tuolta lumikinoksista, jonka ikkunoita saisi raapata kyllästymiseen asti, jonka hyytymistä pelkäisi kovan pakkasen takia ja jonka starttaamista saisi tsempata kirosanojen saattelemana aamusta toiseen... Mutta ennen kaikkea: joka pitäisi lämpimänä ja veisi kiltisti paikasta toiseen.

Tänään kuitenkin tein suuren ja hienon löydön vaatekaapistani ihan vahingossa. En edes muistanut, että omistan kuumaakin kuumemmat juoksutrikoot, olin vain kylmästi unohtanut ne kaapin perukoille ikävöimään ihmiskosketusta. Tämä oli päivä, jolloin ymmärsin miksi supersankarit viihtyvät trikoissa: se toimii säällä kuin säällä. Niinpä minäkin, Tinde, kaikkien supersankareiden äiti, päätin laittaa jalkaani juoksutrikoot ja siitä hetkestä lähtien minulla ei enää ollut kylmä! Suosittelen.

Päivän asu :D

P.S. Kisasuunnitelma muuttuu koko ajan, kohta en edes tiedä millä säännöillä kilpaillaan... :D (sekä jännitän edelleen tätä flunssaista olotilaa...)

Maanantai

A day in the life of Lil Jon Tinde.

Tänään mulla oli vapaapäivä, mikäpä sen parempi tapa aloittaa viikko! Maanantaihan tunnetusti on se pahin työpäivä ;) Vuorotyötä kun tekee, niin oikeasti ei edes ole mitään väliä noilla viikonpäivillä.. Viikonloputkin menevät täysin ohi, kun on töissä eikä aina edes huomaa sellaisen olevankaan.

Aamiainen tuli kasattua näistä.

Sitten vaan naamaria naamaan, hiukset takkuun ja häiriintynyt apina-look on valmis.

Koska minun oli tarkoitus hoitaa tärkeitä työasioita tänään, päätin alkaa siivota (loogista, eikö totta?)... Siivoamisesta tulee aina paljon kiinnostavampaa, kun pitäisi tehdä jotain tärkeää. Muistan kun lukioaikaankin koeviikoilla tuli aina kova tarve järjestellä kaappeja ja tehdä suursiivouksia. Myös viime keväänä valmistautuessani yliopiston pääsykokeisiin kämppäni oli siistimmässä kunnossa kuin aikoihin.

Välipalaa nälkäiselle.

Siivouksen jälkeen olikin taas nälkä. Sitten lähdin ihan oikeasti hoitamaan niitä asioita. Siis heti, kun olin pukenut koko vaatekaappini sisällön ylleni ja näytin aivan Michelin Maniltä toppatakissani.
Minun puolestani kesä voisi jo tulla, tai edes kevät.

Kaiken pakollisen jälkeen kävin katselemassa urheiluvaatteita, sillä tämän vuoden vaateraha on nyt käytettävissä ja sehän on käytettävä HETI. Seuramme maksaa ohjaajille vuosittain 120 eurolla urheiluvaatteita tai jotain muuta urheiluun liittyvää; oikein tervetullut lisä tähän elämään :)
Ostin itselleni naisten juoksuosastolta lämmittely-/juoksuasun 50% alennuksella. Takki on aivan ihanan kevyttä materiaalia, sopivan löysä ja mukava päällä. Sopii siis hyvin lajitreeneissä riehumiseen, mii laik. En edes ensiksi huomannut, että siihen kuului myös housut, joten ne tuli tavallaan sitten kaupan päälle. Takki oli juuri sellainen, mitä olin etsinytkin tuonne treenisalille. Housut taas eivät ole hehkuttamisen arvoiset, enkä aio niitä edes esitellä. Varmaan jäävät kotikäyttöön.

Valokuvauksen mestari: Tinde <3

.

Heräteostoksina kylmägeeliä ja urheiluteippiä.

Sitten piti tietenkin taas syödä, mikäs sen mukavampaa! Tuo tuossa on kasvissosekeittoa ja maistuu paljon paremmalta kuin näyttää.

Tässä oli sitten päivän ainoa lepohetki, jonka käytin pyykin pesemiseen, lehden lukuun sekä erään ystävän naishuolien kuuntelemiseen. Sitten pitikin lähteä treeneihin.

Iltapalaa.

Treenit kulki tänään paremmin kuin mitä ne ovat kulkeneet puoleen vuoteen! Luultavimmin johtui ihan siitä, että pidin juuri kolme päivää lepoa eikä lihakset olleet hapoilla tai jumissa. Tosi jees, olen ihan fiiliksissä tästä!

Oliko sun vanhemmat helmiä.. eiku.. sähän oot tommonen simpukka.. eiku siis.. helmi..

Helmi-klubi oli taas lähetellyt uutiskirjettä sähköpostiini ja tällä kertaa sieltä paljastui MAAILMAN PARAS ISKUREPLIIKKI! Wanna know..?

Maailman paras iskurepliikki on: "Sinulla on kauniit huulet." Toimii ilmeisesti kaikkiin naisiin kulttuurista riippumatta. Lisäksi siellä lueteltiin muita iskurepliikkejä, mitkä toimivat parhaiten juuri näissä maissa (että vinkkiä vaan miehille, jos aiotte matkustella):

Kanada ja Saksa: "Sinulla on kaunis iho."

USA, Ranska ja Italia: "Pukeudut kauniisti."

Britannia ja Turkki: "Sinulla on kauniit jalat."

Portugali ja Alankomaat: "Sinulla on kauniit korvat."

Espanja: "Sinulla on kauniit hiukset."

Ruotsi: "Sinulla on kaunis vartalo."

Venäjä: "Sinulla on kaunis nenä."

Puola: "Sinulla on kauniit kädet."

 Helmen sivuilta löytyy myös otsikon "Mies, kokeile näitä iskurepliikkejä!" - alta erilaisia vaihtoehtoja naisen kaatamiseen. Vinkki kuuluu: "Kokeile murtaa jää näillä iskurepliikeillä, jotka toki toimivat muuallakin kuin risteilytunnelmassa" ja ehdotukset ovat aivan kamalia :D Tässä muutamia:

– Mitä muuta teet elämässäsi, kuin olet seksikäs?

– Olenko kuollut, koska tämän täytyy olla taivas?

– Toivottavasti hallitset ensiavun, koska salpasit juuri hengitykseni.

– Ratikoita tulee ja menee mutta sinä olet se, jonka kyytiin haluan hypätä.

– Kerro minulle kolme hyvää syytä, miksi en tarjoaisi sinulle drinkkiä. (tämä on ehkä huonoin)

Löysin myös yhden hyvän.. :

– Anteeksi, mutta mikä iskurepliikki toimii parhaiten sinun kohdallasi? 

Erikseen oli listattu myös huonoja iskurepliikkejä. Siellä oli itseasiassa parempia vaihtoehtoja kuin noissa "hyvissä ja toimivissa", esimerkiksi:

"Et sinäkään niin pahalta näytä" - Ihan huippu :D

Joskus City-lehdessä oli juttua noista iskurepliikeistä. Itselläni on sen verran kieroutunut huumorintaju, että taisin tykätä niistä "huonoimmista" eniten. "Oho! Ei v***u, sullakin on nenä!! Otetaanko selvää mitä muuta yhteistä meillä on?" Ehdoton lemppari :D

Parhaita mitä olen itse ollut (tai kaverit ovat olleet) todistamassa:

"Sä oot kaunis kovalla P:llä"

"Seuraatko sä formuloita?"

"Kyllä sua kehtais ulkoiluttaa"

"Hei, mun oli ihan pakko tulla sanomaan ihan henkilökohtaisesti, että sä oot tän baarin kaunein nainen" (koko mesta oli melkein tyhjä, joten tää hymyilytti)

Huonoimpia:

"Mitäs teinipissikset?"

"Anna p*llua"

"Ööö.. totaaa... Öööö.. Lainaa euro?"

"Onks tää ihan normaalia tulla juttelemaan tuntemattomille..?"

"Mistä sä oot saanut tollasen kropan?"

Iskurepliikit muutenkin ovat aika typeriä; paljon paremman vaikutelman antaa itsestään kun tulee juttelemaan omana itsenään. Minun kohdalla nuo repliikit nyt menevät muutenkin hukkaan, koska ei ole tapana metsästää yhdenillanjuttuja (joita noilla yleensä haetaan).

Kuule, emmekö me käyneet eri kouluja yhtä aikaa?

Vois lähtee luistelee..!

Bongasin tän videon Boogie Nights -blogista ja nauratti niin kovasti, joten laitan tän tänne lauantai-illan fiiliksiä luomaan. Itse aion olla villinä tänään ja katsoa Ärrältä nappaamani lasten leffan, nimittäin Rottatouillen. Huomenna vähän duunia ja treeninvetoa sekä veljelle pitäis kuulema käydä tekemässä ruokaa, kun ei raukka itse osaa. Tinde - kaikkien nälkäisten sankari sekä maailmanrauhan tuoja- tulee ja pelastaa!

Ihanaa viikonloppua!

Maybe I'm crazy..

Lepopäivä nro 2 meneillään ja tuntuu ihan oudolta. En pidä koskaan kahta tai enempää lepopäivää peräkkäin (muuten kuin nämä ennen kisoja pidettävät). Kisakauden päätteeksi pidämme monesti muutaman viikon tauon treeneistä ennen peruskuntokautta, mutta niissäkin tulee välillä fuskattua. Kuka jaksaa olla kolme viikkoa treenaamatta? Tai kyllä minä pystyn lajitreeneistä olemaan poissa sen aikaa, mutta jotain muuta tulee kyllä tehtyä.. Vähintään palauttavia treenejä.

Tuosta edellisestä postauksesta tuli mieleen eräs kisareissumme minne lähdimme isolla joukkueella. Kaikki olivat kärvistelleet painonvedon kanssa ja koko automatka haaveiltiin yhdessä, että mitä kaikkea syömme kisojen jälkeen. Toinen haaveili lakuista ja pizzasta, toinen kebabista ja irtokarkeista, yksi pullasta ja joku hampurilaisista; kaikilla oli jotain mistä haaveilla. Jos joku olisi ollut tuossa minibussissa kärpäsenä katossa, olisi se varmaan miettinyt tulleensa hullujen kevätreissulle (eikä tuo nyt niin kaukana varmaan totuudesta olekaan).
Jossain vaiheessa tätä reissua pääsimme sitten toteuttamaan tätä haaveilijapuolta itsestämme ja päädyimme R-kioskille. "Oooooh, katsokaa!! Täällä on näitä ja näitä karkkeja!" .. "Uuuu, pitäskö ottaa kaikkia???" .. "Voi ei, en osaa päättää mitä otan.. Otetaanko puokkiin näitä ja näitä?" Oltiin siis kuin jostain metsästä itsensä ihmisten ilmoille kammenneet luolaihmiset, ekaa kertaa mahdollisuuksien ja valintojen edessä, valitsemassa karkkia (ja kyllä, kaikki aikuisia). Sanomattakin selvää, että keräsimme kummastuneita katseita muilta asiakkailta, mutta hei.. Tällasta tää on ;)

Eilisestä lähtien on ollut sellainen olo, että flunssa saattaisi olla tuloillaan.. Jännitys tiivistyy, pääseeköhän sitä kilpailemaan vai ei.

Taasko sä menet salille?

Tilanne elää. Valmentaja soitti tänään ja kyseli painotilannetta ja sitä, olisiko mahdollista sittenkin vetää alempaan sarjaan. Huomenna olemme viisaampia, kun nähdään mikä aamupaino on. Toivon kovasti, että siihen sarjaan, mihin olin alunperin menossa ilmestyisi jengiä; ei huvittaisi ruveta kiristelemään. Tuo sarja mihin olen nyt menossa, ei ole se "oma" sarjani, missä otan mm. SM-kisamatsini vaan siitä yksi ylempi. Ylempään sarjaan haluan mennä vain ja ainoastaan sen takia, etten haluaisi vetää "pikkukisojen" takia painoa. Tämä on aika yleinen toimintatapa.

Yleensä minulla ei ole tapana hirveämmin puhua treeneistä, kisoista tai painonvedoista kavereille, joilla ei ole urheilutaustaa ihan siitä syystä, että tätä elämäntapaa saattaa olla vaikea ymmärtää jos ei ole itse siinä mukana. En myöskään usko, että moniakaan oikeasti kiinnostaa. Tänään kuitenkin mainitsin tästä mahdollisesta tulevasta painonvedosta ja reaktio oli: "Hahaa, nyt saat juoda vaan vettä". Kuten sanoin, tätä ei ymmärretä.

Ymmärryksen (ja kiinnostuksen) puutteen takia jätän mieluummin monet ystäväni tämän ulkopuolelle ja jos tarvitsen jonkinlaista tsemppiä tai purkautumiskanavaa avaudun asiasta niille, jotka jo ovat tässä mukana. Seuraa vaihtaneiden entisten seurakavereiden kanssa tulee puitua välillä pitkiäkin aikoja messengerin ihmeellisessä maailmassa ja se on aina yhtä mukavaa ja oivaltavaa. Kukapa muu ymmärtäisi paremmin miten kovasti tekisi mieli syödä suklaata kesken painonvedon ja sen tuskan, kun sitä ei vaan voi tehdä..? Tai sen, miten paljon hermoja kiristää kolme viikkoa kestänyt dieetti, eikä millään enää huvittaisi lähteä salille tekemään reaktioharjoituksia? (Kyllä sä pystyt siihen, ei ole enää kuin kaksi päivää ja sitten on kolmen päivän lepo.) Tai sen kidutuksen, kun vaaka ei heilahdakaan oikeaan suuntaan ja kisat ovat nurkan takana?

Urheilijan on tärkeää pitää oma psyyke kasassa fyysisen kunnon lisäksi. Siksi pidän suuressa arvossa niitä, joiden kanssa pystyn puimaan näitä juttuja, kun tuntuu että pää saattaa levitä. Niin minäkin olen toisten tukena, kun tuntuu, ettei treeni kulje, loputtomalta tuntuva flunssa piinaa neljää viikkoa ennen tärkeitä kisoja tai joku on onnistunut venäyttämään nilkan. Tämä on sitä vertaistukea.

Viime vuonna kun valmistauduin SM-kisoihin ja jouduin (kuten tavallista) vetämään painoa ja erehdyin siitä mainitsemaan esimiehilleni, sain aina välillä kommenttia siitä, että "kun sinä et voi syödä mitään, kun sulla on tuo dieetti". Vaikka miten yritti sanoa, että kyllä minä syön ja vieläpä tosi usein, niin silti olin se, "joka ei syö mitään". Minähän söin oikeastaan kellon tarkasti kolmen tunnin välein, mutta sitä ei kai lasketa. ;)
Toinen näistä esimiehistä on n. 40-vuotias nainen, kolmen lapsen äiti, joka myös oli "laihdutuskuurilla". Hän piti tilannettani aivan toivottomana, koska "tuossa iässä se paino ei vaan tipu enää samalla tavalla kuin joskus teininä" (kiitos kannustuksesta), "sä olet jo noin hoikka, sun on ihan turha laihduttaa" ja "kun on laihtunut tarpeeksi, niin ei sitä vaan enää laihdu". Niinpä niin.

Palattuani Suomeen viisi kuukautta kestäneeltä lihotuskuurilta Englannista vuonna 2006 aloitin treenaamaan taas normaalisti ja syömään terveellisesti kisakausi mielessä. Silloin pudotin suht lyhyessä ajassa kymmenen kiloa, mikä putosi siis nopeammin ja helpommin kuin olin suunnitellut. Näihin aikoihin isäni kommentoi syömisiäni tietäen dieetistä: "Kylläpä sinä syöt paljon, oletko varma että noin voi pudottaa painoa?" Kyllä se vaan putosi ja minulla oli alipainoa sarjaani silloin kahden kilon verran... Vahingossa.

Kavereiden kesken ihmettelyjä taas tulee ehkä eniten siitä, ettei voi juoda alkoholia kisakaudella samaan tahtiin kuin vaikkapa kesäkaudella. Ei tulisi mieleenkään vetää kännejä vaikka kahta viikkoa ennen kisoja. Minulla ei ole varaa menettää treenipäiviä vain sen takia, että palaudun ryyppäjäisistä. Sitten jos vielä lisäksi on painonveto, niin juuei. Pidän kisoja ennen vähintään kuukauden taukoa alkoholista ja jos kisoja on vaikka kuukauden välein, niin sitten se tauko jatkuu ja jatkuu. "Kyllähän sä nyt voit yhen ottaa."

Jos aikoo pärjätä valitsemassaan lajissa, on sille kuitenkin omistauduttava. Joillekin lajeille enemmän, joillekin vähemmän. Minua joskus haastateltiin lehteen ja haastattelijan mielestä minun täytyi luopua paljosta lajissa menestymisen vuoksi. En itse näe sitä niin. Minä kyllä pärjään vaikken pääsekään ryyppäämään joka viikonloppu ikätoverien tapaan, sitä paitsi minulla on paljon kivempaa baarissa selvinpäin. On myös kivempaa näyttää urheilulliselta kuin syödä joka päivä karkkia ja pullaa -ja sitä paitsi onhan minulla ne mässypäivät ;) Aikaa tämä tietenkin vie paljon, mutta kun tykkää tekemästään, niin sekään ei ole ongelma.

Koskaan eivät tule kaikki ymmärtämään, miksi "normaalien ihmisten" mittapuulla normaalipainoinen/hoikka nainen vetää painoa hampaat irvessä, käy kisatreeneissä vaikkei kiinnostaisi yhtään juuri sillä hetkellä, ei voi ryypätä milloin tahansa "vaikka ei ole edes seuraavana päivänä töitä", viettää suurimman osan vapaa-ajastaan treenisalilla tai että urheilijakin voi syödä hiilareita (kunhan ne ovat niitä hyvälaatuisia), mutta en vaadikaan kaikkea ymmärtämään. Onneksi myös on niitä, jotka ymmärtävät.

Rakkaudesta urheiluun

Kävin vierailemassa lääkäritädin luona heti aamusta. Välitön palaute: "Sullahan on nämä verenpaineet kuin huippu-urheilijalla!" - Sietää ollakin näillä treenimäärillä ja harjoitusvuosilla. Sykkeet ovat nykyään korkeammat kuin kisaurani alussa, muttei mitenkään liian korkeat (56). Onko tämä nyt sitä vanhuutta..? Täti sanoi, että minulla on vahva sydän, se tieto lämmitti.. Joten ihan turhaan yritätte pojat särkeä minun sydäntäni, se kestää. ;)

Vajaa kaksi viikkoa kisoihin, vastustaja(/i)sta ei vielä tietoa. Monesti vastustajansa saa tietää vasta punnitustilaisuudessa tai voi olla, ettei saa vastustajaa ollenkaan. Tough luck. Painoa ei tarvitse pudottaa, joten ei tarvitse stressata sitäkään. Vaikka aivan varmasti siellä punnitusjonossa jännitän, että läpäisenkö vai en. Joskus muutama vuosi sitten jännitin vaakaa, vaikka tiesin painavani arviolta 4 kiloa alle sen rajan. Ei siis minkäänlaista logiikkaa. Alusta asti minua on jännittänyt vaaka eniten koko kisoissa, jännitystä en onnekseni tunne (tai ainakaan tunnista) ennen matsia. Se on suuri helpotus, koska muistan miten paniikissa olin joskus lapsena urheilukisoissa... Jännitti niin paljon, että teki mieli luovuttaa heti alkuunsa. Kauheat suorituspaineet :D

Aloitin kisaurani kuusi vuotta sitten suoraan nuorten SM-kisoista. Silloinkin muistan, että minulla oli painetta (itse luomaani) voittoon. Minusta tuntui, että petän valmentajani luottamuksen, jos en pärjää. Vaikka olisin ollut huono ja kisat olisivat menneet penkin alle, ei valmentajani olisi minua hylännyt tai pitänyt sitä typeränä, että lähdin, silti minusta tuntui, että jos en pärjää, niin olen vain tuhlannut valmentajani ja avustajani aikaa. Toin noista kisoista kotiin mitalin sekä voitin siinä samassa edellisen vuoden suomenmestarin, en siis ollut turha.

Nykyään onneksi en luo itselleni tuollaista painetta. Tottakai on aina kivempi voittaa kuin hävitä ja olen todella kilpailuhenkinen, mutta en tunne itseäni onnettomaksi epäonnistujaksi, jos häviän. Enkä myöskään tunne tuhlaavani kenenkään aikaa. Olen myös yksi itsevarmimmista ihmisistä sillä hetkellä, kun astun kehään. Luotan itseeni täysin, oli edeltävät treeniviikot menneet miten tahansa... Minusta tuntuu, että pystyn mihin vaan. Se on aika hullu tunne sinänsä, sellainen maailmanvalloittajaolo. Tätä ei pidä kuitenkaan sotkea ylimielisyyteen, minä kyllä ymmärrän todella hyvin, että se vastustaja on tehnyt yhtä paljon töitä sen matsin eteen ja keskittynyt siihen treeneissään. Tietyllä nöyryydellä mennään, mutta ketään ei kumarrella.

Tuo on muuten maailman yksinäisin paikka, kehä. Vaikka sinulla olisi miten hyvät valmentajat ja kulmamiehet mukanasi, tuolla sinä olet yksin. Kehässä ei ole kavereita. Siellä on yksi ihminen joka tekee kaikkensa voittaakseen sinut. Kukaan ei ottele sinun puolestasi, se on ainoastaan sinusta kiinni, mitä tapahtuu.

Minä ehdottomasti rakastan sitä tunnetta, kun tajuan: "Tässä sitä taas ollaan".

Mauttomat Grammyt

Selailin tuossa aikani kuluksi (ihan kun ei ois muka tekemistä...) Grammy Awards-kuvia ja en kyllä voi väittää, että olisin kovinkaan inspiroitunut... Toinen toistaan omituisempia asukokonaisuuksia, eikä mikään oikein näyttänyt hyvältä. Tylsää. Oliko nuo muka jotkut naamiaiset?

"Laitoin päälle rintsikat ja kietaisin valkoisen verhon hameeksi."

"Leopardikuosi on nyt muodissa, pukeudun siihen päästä varpaisiin ja ehkä näytän friikimmältä kuin Lady Gaga."

WTF?!

"Mulla on tissit..! Saisinkohan ne nostettua korviin..?"

"Mitenkähän saisin tällä kertaa esiteltyä vartaloani olematta kuitenkaan ihan alasti..?"



Nätti mekko sinänsä, tyylikäskin, mutta lisää Kimin vyötärölle ylimääräistä.



Ciarakaan ei katsonut peiliin ulos lähtiessään.



Tämä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan paras asu.

Toinen mikä jäi mieleen positiivisessa mielessä oli Keri Hilson http://justjared.buzznet.com/photo-gallery/2519347/kim-kardashian-keri-hilson-2011-grammys-05/ .

So disappointing.