Lucky in love

Mä heräsin tänään siihen todellisuuteen, että nyt on TALVI. Ulkonahan on kylmä, kun lähtee farkuissa ja syyskengissä! Melkein ostin uudet (ihan oikeat) talvikengät tänään Sokokselta tämän pääni sisällä syttyneen lampun innoittamana, mutta vieressä hätää kärsinyt mies voitti säälipisteet kotiin, enkä jäänyt pähkäilemään oikeaa kokoa. Ehkäpä huomenna saan raahattua kengät kotiin.

Kodista puheenollen, se on virallisesti muuttamassa osoitettaan muutama sata metriä "kotikatua" alaspäin heti ensi kuun alussa. Suurta muutosta nykyhetkeen se ei tee, sillä olen tehnyt pehmeää laskua jo ainakin kuukauden ja melkeinpä asunut saman katon alla miehen kanssa. Ainoastaan se muuttuu, että saan loputkin kamani (mm. aivan ihanan sohvani) samaan osoitteeseen kanssani. Tietenkin helpottaa minun oloani huomattavasti, että saan omat tavarani laitettua lipaston laatikoihin, on enemmän astioita, saan käyttää kuivausrumpua ja saan kaikki omat pienet tärkeät jutut, jotka tarvitsen kotoisan fiiliksen luomiseen mukaani.

Yhteenmuuttaminen on asia, jota en uskonut ihan heti tekeväni. On nimittäin hieman huonoja kokemuksia takaraivossa muistuttamassa.. "Entä jos..", alkoivat kauhukuvien tunnelmoinnit pääni sisällä, kun mietin tätä vaihtoehtoa joulukuun aikaan. "Kaipa tämä olisi jossain vaiheessa edessä kuitenkin", rauhoittelin itseäni ja kasvavaa pelkoa oikeastaan kaikkea sitä kohtaan, mikä voisi mennä pieleen. Olenhan minä jo selvinnyt näin pitkälle: olen uskaltanut luottaa ihmiseen niin paljon, että voin seurustella.. Samalla luottamuksellahan tuo yhteenmuuttaminenkin menee ;)

Tällä hetkellä minä pidän tätä oikein hyvänä juttuna. Melkeinpä kaikki jossittelut ja pelkäämiset ovat väistyneet. Toisinaan pelkään sellaista "tottumista", mikä saattaa aiheutua yhteenmuuttamisesta. Pelkään, että ne pienet jutut, mitä toisen vuoksi tekee, loppuvat. Kaikesta tulee arkipäiväistä. Ehkä pelkään välillä sitä "oikeaa" arkea kaiken tämän pitkän "kuherruskuukauden" päätteeksi. Toisaalta en malta odottaa sitä "arkea", koska haluan tietää miltä se tuntuu. Olen vielä sellaisessa vaiheessa suhdetta, että aina kun tämä mieheni ilmestyy yllättäen työpaikalleni, se tuntuu vatsanpohjassa asti, enkä voi olla hymyilemättä. Ja kun mies päättää tehdä ruokaa ja tyrkkää lautasen eteeni, jään miettimään, etten mitenkään voi ansaita näin hyvää miestä, näin hyvää kohtelua. "Wauuu, taitaa olla vähän liian hyvä mies minulle.."

Pakko muuten mainostaa uusinta blogilöytöäni, sillä tämä on oikeasti hyvä:
http://paskatkirppisloydot.blogspot.com/