Elämäni kriisit - hajota ja hallitse..?

Olen onnistunut käymään elämäni ensimmäistä kertaa terapiassa. Lääkärin ja työkavereiden suosituksesta varasin ajan, jotta saisin purkaa omia kokemuksiani ja ajatuksiani. Rehellisesti sanottuna, minusta tuntuu että tuhlaan ammatti-ihmisten aikaa käymällä valittamassa omia tuntojani. "Hei auttakaa nyt, mulla on kriisi.. Mua uhattiin puukolla ja mua pelotti ihan hirveesti. Yrittäkää nyt ymmärtää, mä vaan oon näin herkkä."

Minusta tuntuu, että olen hoitanut tämän oman toipumiseni aivan väärin. Tämän terapiatädin kanssa juttelu sai minut siihen tulokseen. Minun ei ehkä olisi pitänyt yrittää toipua siitä kaikesta shokista ja järkytyksestä ihan vaan suorilta, olla normaalisti ja pitää tietynlaista roolia yllä ("hei, mä oon ihan okei.."). Olisin varmaan tarvinnut OIKEASTI sitä omaa aikaa, aikaa olla heikko, aikaa romahdukselle, aikaa niille oikeille tunteille, jotka heittelehtivät laidasta laitaan ja joita yritin niin kovasti piilottaa ja unohtaa. Toisaalta minusta tuntui, että minulta odotettiin sitä, sillä jokaisen itkukohtauksen jälkeen minulle tuli syyllinen olo, kuin minulla ei olisi oikeutta tuntea niitä kaikkia tunteita. Jos minusta tuntuu niin saatanan pahalta, miksi minun pitäisi se piilottaa ja olla niin kuin niitä tunteita ei olisikaan? Minun ei olisi pitänyt lähteä sinä viikonloppuna yhtään mihinkään, minun olisi pitänyt saada hoitaa niitä tunteita ja päästää se paha olo pois, itkeä. Jos olisin tajunnut lähteä matsireissun jälkeen suoraan bussilla kotiin, minun ei olisi tarvinnut selvitä toisesta matsireissusta ja hävetä omia tunteitani.

Jälkiviisaus on niin helppoa.

Tunteet ovat edelleen pinnassa, kaikin tavoin. Terapiatädin luona itkin ja tunsin heti pientä häpeää. Täti sanoi, että minun kuuluisikin itkeä. Itkeä se kaikki paha olo pois.

Voi helkkari, minun pitäisi olla jossain yksin.. Käydä läpi omia ajatuksia, jotta se joskus helpottaisi. En minä tiedä kelle tässä nyt alkaisi omia tuntemuksiaan (muille kuin terapiatädille) selittämään, kun kaikki tuntuvat säikähtävän. Kaikki tuntuvat tavallaan odottavan, että olen okei.

Moi, mä en oo okei.