Itse tilanteeseen keräsin ahdistusta pari päivää, että varmasti on itsellä paskat oltavat ja niinhän ne olikin! Kun odottelin käytävänpuolella oikeudenkäynnin alkua, olin äärimmäisen ahdistunut ja olisin mielelläni ollut ihan missä tahansa muualla.
Salissa käsiteltiin pikkunilkin muitakin rikoksia samalla ja paikalla oli toinenkin asianomistaja lisäkseni. Mikä hienointa, hänen työnantajansa oli hommannut hänelle asianajajan, jota minulle ei voitu kustantaa. Sitä paitsi tuollaisessa tilanteessa syytetty joutuu maksamaan oikeudenkäyntikulut asianomistajalle, joten rahallista haittaa ei olisi siitä minunkaan työnantajilleni aiheutunut. (katkeruus kaunistaa.) Onneksi minulla sentään oli henkisenä tukena oma mieheni, sillä ilman häntä tilanne olisi ollut vieläkin vaikeampi.
Kaikesta ahdistuksesta huolimatta, päätin että pärjään. "Kyllä minä nyt yhden pikku-oikeudenkäynnin kestän olla samassa tilassa puukkomiehen kanssa", ajattelin. Syytetyn kävellessä sisään en voinut kuin tuijottaa. "Sepä se, sama mies", ajattelin. Luulin jo unohtaneeni miltä mies näytti, mutta kun hän käveli minua vastaan, tunnistin heti. Tajusin heti kuulusteluissa kuvailemani "erikoisen piirteen" olleen kaulassa oleva tatuointi, jota epäilinkin. Kuinka ihminen voi olla epävarma noin selkeästä asiasta..? "Sillä oli jotain erikoista toisella puolella kaulaa/naamaa... Olisiko sillä ollut jotenkin erikoisesti muotoiltu parta..? Musta kyllä tuntuu, että sillä oli kaulassa tatuointi.."
Sitten kaikki istuivat paikoilleen ja alettiin käydä läpi tapahtumia. Olo oli kuin treenisalilla, sykkeet katossa ja hiki nousi pintaan. Syyttäjän kuvaillessa iltaa, jolloin tapasin puukkomiehen, kyyneleet valuivat jo poskilla. En mä mitään pärjännyt. Koko sen ajan toivoin, että se olisi ohi ja pääsisin pois. Kun jouduin siirtymään todistajalle varattuun pöytään, tärisin ja itkin. Voi jumaliste! Hävettää niin äärettömän paljon, ettei akka voi paria tuntia olla itkemättä ja pitää itseään kasassa. Hävetti, että piti romahtaa siellä kaikkien läsnäollessa ja varsinkin sen puukkojäbän... En mä halua sille myöntää, että se on vaikuttanut mun elämään niin paljon. Siinä todistajalle varatussa tuolissa istuksellessani mä näin sieluni silmin kun mä käyn muokkaamassa sen jätkän naamaa omin pikkukätösin. Ja mä melkein sanoin sen mielihaluni ääneen, kun multa kyseltiin tuntemuksia tapahtuneeseen.. Onneksi multa löytyy edes vähän itsehillintää ja pidin turpani kiinni.
Loppujen lopuksi puukkojäbä saa nyt mietiskellä elämäänsä telkien takana, minä saan henkisistä kärsimyksistä korvaukset ja mikä parasta - tuntuu kuin suuri taakka olisi nostettu harteilta. On äärettömän helpottunut olo, kun tuo on nyt ohi. Ei tarvitse enää miettiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti