Olemisen sietämätön keveys

Erinäisten tapahtumien vuoksi olen joutunut pysähtymään ja miettimään elämääni. Olen ymmärtänyt miten yksin ihminen onkaan loppupeleissä, kun päätyy vaikeiden asioiden äärelle. Vaikka ympärillä olisikin ihmisiä, jotka omalla tavallaan haluaisi auttaa ja olla tukena, yksinäisyyden tunne on valtava.

Olen myös huomannut, että näin 26-vuotiaana minä miellän itseni lähes lapseksi, jonka ei pitäisi tehdä päätöksiä jotka kuuluvat aikuisten elämään. En halua aikuistua. Aikuisten maailma on liian karu ja vaikea. Haluan elää huolehtimatta muista, enkä halua että päätökseni vaikuttavat muihin ihmisiin. Haluan kantaa vastuun vain itsestäni, enkä miettiä miten minun kuuluisi elää ja mitä muut minulta odottavat. Jos haluan tehdä jotain, olisi se miten päätöntä tahansa, en halua kuulla miten minun oikeasti pitäisi tehdä. 

Olen lähes aina mennyt sinne, minne sydän vie. Olen se, joka elää tunteella ja tekee päätökset sen mukaan miltä minusta tuntuu. Joskus se on ollut hyvä ja toisinaan olen päätynyt tilanteisiin jotka eivät ehkä ollut niitä parhaita mahdollisia. Näen silti elämäntapani vahvuutenani. Ainakin olen saanut tehdä kaiken juuri niin kuin itse haluan, vaikkei kaikki muut siitä pitäisikään. 

Viime päivät ovat olleet todella vaikeita ja tuntuu että olen ihan sekaisin. En tiedä mitä ajatella. Olen pettynyt niin moneen asiaan, mutta olen tyytyväinen että se ei ole valintojeni seurausta. Olen järkyttynyt siitä, millaisia ihmisiä olen päästänyt lähelleni ja miten ihmiset käyttäytyvät yllättävissä tilanteissa ja millaista kohtelua olen saanut. Kun luulee tuntevansa jonkun ja kun se ei sitten olekaan yhtään mitä on luullut, tuntee olonsa hämmentyneeksi ja ... en tiedä.. pettyneeksi? 

Tuntuu jotenkin että olisin aika hukassa just nyt.