Rakkaudesta urheiluun

Kävin vierailemassa lääkäritädin luona heti aamusta. Välitön palaute: "Sullahan on nämä verenpaineet kuin huippu-urheilijalla!" - Sietää ollakin näillä treenimäärillä ja harjoitusvuosilla. Sykkeet ovat nykyään korkeammat kuin kisaurani alussa, muttei mitenkään liian korkeat (56). Onko tämä nyt sitä vanhuutta..? Täti sanoi, että minulla on vahva sydän, se tieto lämmitti.. Joten ihan turhaan yritätte pojat särkeä minun sydäntäni, se kestää. ;)

Vajaa kaksi viikkoa kisoihin, vastustaja(/i)sta ei vielä tietoa. Monesti vastustajansa saa tietää vasta punnitustilaisuudessa tai voi olla, ettei saa vastustajaa ollenkaan. Tough luck. Painoa ei tarvitse pudottaa, joten ei tarvitse stressata sitäkään. Vaikka aivan varmasti siellä punnitusjonossa jännitän, että läpäisenkö vai en. Joskus muutama vuosi sitten jännitin vaakaa, vaikka tiesin painavani arviolta 4 kiloa alle sen rajan. Ei siis minkäänlaista logiikkaa. Alusta asti minua on jännittänyt vaaka eniten koko kisoissa, jännitystä en onnekseni tunne (tai ainakaan tunnista) ennen matsia. Se on suuri helpotus, koska muistan miten paniikissa olin joskus lapsena urheilukisoissa... Jännitti niin paljon, että teki mieli luovuttaa heti alkuunsa. Kauheat suorituspaineet :D

Aloitin kisaurani kuusi vuotta sitten suoraan nuorten SM-kisoista. Silloinkin muistan, että minulla oli painetta (itse luomaani) voittoon. Minusta tuntui, että petän valmentajani luottamuksen, jos en pärjää. Vaikka olisin ollut huono ja kisat olisivat menneet penkin alle, ei valmentajani olisi minua hylännyt tai pitänyt sitä typeränä, että lähdin, silti minusta tuntui, että jos en pärjää, niin olen vain tuhlannut valmentajani ja avustajani aikaa. Toin noista kisoista kotiin mitalin sekä voitin siinä samassa edellisen vuoden suomenmestarin, en siis ollut turha.

Nykyään onneksi en luo itselleni tuollaista painetta. Tottakai on aina kivempi voittaa kuin hävitä ja olen todella kilpailuhenkinen, mutta en tunne itseäni onnettomaksi epäonnistujaksi, jos häviän. Enkä myöskään tunne tuhlaavani kenenkään aikaa. Olen myös yksi itsevarmimmista ihmisistä sillä hetkellä, kun astun kehään. Luotan itseeni täysin, oli edeltävät treeniviikot menneet miten tahansa... Minusta tuntuu, että pystyn mihin vaan. Se on aika hullu tunne sinänsä, sellainen maailmanvalloittajaolo. Tätä ei pidä kuitenkaan sotkea ylimielisyyteen, minä kyllä ymmärrän todella hyvin, että se vastustaja on tehnyt yhtä paljon töitä sen matsin eteen ja keskittynyt siihen treeneissään. Tietyllä nöyryydellä mennään, mutta ketään ei kumarrella.

Tuo on muuten maailman yksinäisin paikka, kehä. Vaikka sinulla olisi miten hyvät valmentajat ja kulmamiehet mukanasi, tuolla sinä olet yksin. Kehässä ei ole kavereita. Siellä on yksi ihminen joka tekee kaikkensa voittaakseen sinut. Kukaan ei ottele sinun puolestasi, se on ainoastaan sinusta kiinni, mitä tapahtuu.

Minä ehdottomasti rakastan sitä tunnetta, kun tajuan: "Tässä sitä taas ollaan".