Kiitos, hei!

Tänään sain kivan pikku muistutuksen siitä, miten rankkaa asiakaspalvelutyö on henkisesti. Se on työ, jossa vaaditaan hyviä näyttelijänlahjoja. Sain kuulla erään mielenterveysongelmaisen vanhan mummon juttuja arviolta kolme tuntia. Jatkuvaa puhetta - ei taukoja. Kävimme läpi kaikki kiinnostavat asiat kuten mm. hänen lääkityksensä, bingoillat sekä naapurin narkkarit ja heidän bileensä. Osan tarinoista kuulin moneen kertaan. Teki tiukkaa yrittää esittää, että oikeasti kiinnostaa.. tai edes reagoida mitenkään. "Joo.. mmm.. Niin.. Ahaa.. Kyllä.. Totta.. Niin.. Aijaa.. Joo.." vastailin minä ja lopputulos oli: "Sinä olet kyllä todella mukava tyttö". Huh.

Yleisesti ottaen pidän asiakaspalvelutyötä ihan mukavana hommana (ainoastaan asiakkaat häiritsee ;D), sillä tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Joskus ollessani kaupantätinä sain jopa uusia ystäviä työni kautta. Pikkukauppa, samat ihmiset päivästä toiseen - sitä alkaa väkisinkin tutustumaan. Minulla on edelleen ikävä paria mummoa tuosta kaupasta, he olivat niin pirteitä ja mukavia, täynnä iloa ja niin sydämellisiä. Heidän takiaan tein monesti extratyötäkin, kun pidin heistä niin paljon. Tuli siis hoidettua monia asioita, jotka eivät oikeastaan minulle edes kuuluneet. Ja nämä mummot saattoivat jäädä vaihtamaan kuulumisia pitkäksikin ajaksi toisinaan, mutta ymmärsivät myös jos oli kiire, eikä aika riittänyt. Varamummoni <3

Sitten asiakaspalvelutyössä on myös se toinen puoli. Monet ihmiset pitävät  esimerkiksi kaupassa työskenteleviä ihmisiä pohjasakkana, joita voi kohdella ihan niin kuin haluaa. Minua on mm. heitelty perunoilla, haukuttu huoraksi ja pidetty luuserina. Jotkut kuvittelevat, että he voivat määräillä myyjiä "tulepa tänne, tee sitä ja tätä" ja luulevat olevansa pomoasemassa. Lähinnä eniten minua työssäni on ärsyttänyt se, jos minua ei tervehditä, minua "tytötellään" tai minua syytetään asiakkaan itsensä tekemistä virheistä. Myöskin se on aivan tajuttoman ärsyttävää, että jos kysyn tarkentavia kysymyksiä, joihin ei vastata millään tavalla ja sitten teen jonkun asian "oletusasetuksilla" ja lopulta minulla aletaan huutamaan, kun ei tullutkaan sitä mitä haluttiin. Miksei sitä suuta voi avata ajoissa..? En edes ala avautumaan kaikesta siitä typeryydestä mitä esim. juuri kaupassa myyjät kohtaavat päivittäin, mutta tuntuu aina välillä, että ihmiset jättävät aivonsa tuulikaappiin odottelemaan, kun päättävät kipaista ostamassa "vähän välipalatarvikkeita".

Asiakaspalvelijoiden odotetaan olevan (kaiken sen loan heiton jälkeenkin) aina iloisia ja pirteitä sekä valmiina täyttämään kaikki asiakkaiden toiveet ja palvomaan Asiakasta päivästä toiseen. Itse olen mielestäni aika hyvä asiakaspalvelija, otan kaikki huomioon ja yritän olla ystävällinen. Tekohymyä en ala naamalleni loihtimaan, sillä 8-10 tunnin aikana alkaa naamasta lihakset krampata. Olen silti pirteä ja ehkä se kaikki tekohymy kuuluu äänestä, se on ainakin iloinen. Olen joskus saanut kovan läksytyksen asiakkaalta sen takia, etten hymyillyt, enkä ollut hyvällä tuulella. "Itsepähän olet ammattisi valinnut, ei kukaan pakota sinua täällä olemaan! Kyllä sun pitää hymyillä täällä!" Hänelle ei riittänyt se, että olin ystävällinen, tervehdin häntä, katsoin silmiin, sanoin 'kiitos' ja 'ole hyvä' ja olin kassalla nopea. Koska asiakkaille ei minun henkilökohtainen elämäni kuulu, en alkanut hänelle selittämään siitä, miten minun oli jo vaikeaa pitää naamaa edes peruslukemilla kun olisin vain halunnut haudata pääni polviin ja itkeä; olin saanut kuulla juuri perheenjäsenen vakavasta sairastumisesta. Siinä vaiheessa kaikki se keuhkoaminen tuntui tajuttoman pahalta ja sain ainoastaan sanottua tälle herrasmiehelle "Niin.." ja siirryin seuraavaan.

Asiakaspalveluammatissa ei missään vaiheessa oikein voi olla omaitsensä, ei voi koskaan täysin näyttää tunteitaan. Ei auta suuttua suuttuneelle ja typerälle asiakkaalle, koska se olisi kuin heittäisi bensaa liekkeihin, ei voi haukkua asiakasta, joka on juuri haukkunut sinut maanrakoon... Itse olen melko temperamenttinen luonne ja välillä tekee tiukkaa olla sanomatta vastaan. Aina voi olla tiukkana ja ohjata häiriköivän asiakkaan pois tiloista, mutta siltikin pitää olla asiallinen. Välillä näiden turhakkeiden kanssa käy sykkeet katossa siihen malliin, että voisi luulla tekevänsä jonkinsortin intervalliharjoitusta. Toisaalta joskus taas tulee niin paljon paskaa niskaan, että joutuu taistelemaan kyyneleitä vastaan.

Tällä hetkellä olen kuitenkin melko tyytyväinen työpaikkaani, vaikka vaihtelevista kohteista johtuen joudunkin välillä sellaisille alueille jotka ovat täynnä mielenterveyshäiriöisiä ja narkkareita. Olen tyytyväinen, etten ole enää kaupantätinä tuossa pienmyymälässä, missä ollessani olin kuolla stressiin ja riittämättömyyden tunteeseen. Ne oli rankkoja työpäiviä ne. Olin oikeasti lähellä työuupumusta, eikä pelkästään asiakkaiden takia. On nimittäin hankalaa olla yksi ihminen, jonka pitäisi hoitaa kahden-kolmen ihmisen työt itse ja lisäksi ottaa se kaikki valitus ja vinkuminen vastaan, jos ei siitä suoriudu. Jos olisin ollut fiksu, olisin hakenut sairauslomaa tuolloin ja sitä varmasti olisi ropissutkin ihan kiitettävästi.

Miksi bussikuskit eivät hymyile?